Saavutettavuustyökalut

Helsingin Kaupunginteatteri

Arvio: Salaa rakas

J.T. Laakso – Etelä-Suomen Sanomat – 22.09.2009

Sekaannustarina jaksaa viehättää – aina

Helsingin kaupunginteatteri pöhköilee pukuloistossa

Helsingin Kaupunginteatterin farssisyksy luottaa 1920-luvun sadunomaiseen kepeyteen. Ensimmäisen maailmansodan ja globaalin pula-ajan välissä elettiin päivänpaisteessa kepeän musiikin tahdissa, sonnustauduttiin värikkäisiin asuihin, istuttiin ravintoloissa ja elokuvissa, huristeltiin kevytmielisesti autoilla, kaupunkilaismiehet keikaroivat ja naisten oli lupa heittäytyä vähän kevytkenkäisiksi.

Tai tarkemmin ajatellen: 1920-luvusta voi muodostaa tällaisen kuvan jälkikäteen. Joka tapauksessa taiteen maailma oli suuren mullistuksen ja vapautumisen vallassa. Teatteri osallistui kilpailuun valtavan suosittujen kevyiden viihdenäytelmien yltäkylläisellä tarjonnalla. Kansainvälinen rillumarei oli ajan henki.

Nimimerkki Arnold & Bach oli yksi tällaisten viihde-esitysten kekseliäs nikkari Saksassa. Franz Arnold oli näyttelijä ja Ernst Bach ohjaaja, jotka osasivat suoltaa juttuja kuin Repe Helismaa vuosikymmeniä myöhemmin. Arnold & Bach –tuotanto loppui vuonna 1929 Bachin kuoltua.

Kunnianpalautuksen aika

Salaa rakas (Der keusche Lebemann, ”siveä keikari”, 1921) on tyypillinen tuon ajan viihdetuote. Julius Seibold (Asko Sarkola) on hallitsemassaan Würsteldorfissa (”makkarakylä”) loistossa ja vauraudessa elävä makkara- ja sinappitehtailija, joka erilaisten valheiden turvin pettää seurapiirirouvaansa Ginnelia (Heidi Herala).
Aikuistumassa oleva tytär Gerty (Sanna-June Hyde) haaveilee kihlautumisesta keikariseuralaisensa Heinzin (Sampo Sarkola) kanssa, mikä ei sovi lainkaan isän suunnitelmiin. Makkaratehdas on saatava pysymään suvussa eli ainoalle lapselle on löydettävä kuuliainen nynnerö aviopuolisoksi.

Tällaisen Julius on jo löytänyt: 17 vuotta konttorissa työskennellyt Max (Santeri Kinnunen) on nukkavieru surkimus, joka sopii tehtävään.

Ongelma on vain, että Gerty on moderni nuori nainen. Hän vaatii elämäänsä loistoa, kadehtivia seurapiirejä, kulutusta. Julius ja Max kekkaavat äkkiä suunnitelman, joka tehoaa tyttöön. Max pestään, kammataan ja puetaan uusiksi – ja kaiken kukkuraksi hänelle keksitään vielä menneisyys keikaroivana naistenmiehenä.

Äärimmäistä pöhköilyä

Ylitsevuotavaan happy endiin päättyvän näytelmän tarina on kevyen pöhköilyn vedätystä äärimmilleen. Juttu perustuu pinnallisuuksien ihannointiin, pikkutuhmaan erotiikkaleikittelyyn ja äkillisiin käänteisiin, jotka katsojan on helppo arvata.
b
Väärinkäsitysten ilotulituksessa katsoja tietää koko ajan enemmän kuin roolihenkilöt.

Suomessakin nämä vastaavanlaiset tarinat ovat olleet valtavan suosittuja 1920-luvulta ainakin 1950-luvulle saakka ja myöhemminkin Speden elokuvissa. Viisi vekkulia, Huru-ukot, kulkuri-, kullankaivaja- ja tukkilaisnäytelmät, Aatamin puvussa ja vähän Eevankin ja sadat muut. Kotimainen rillumarei on myöhempinä aikoina kokenut kunnianpalautuksen ja nyt monia kepeitä farsseja pidetään kulttuurihistoriana.

Vastaavanlaista kulttuurin havinaa on myös Salaa rakas –näytelmän ihastuttavan heittäytyvässä pinnallisuudessa. Tämä todella koettu vaihe viihteessä ansaitsee varmasti jälkipolvien kunnioituksen.

Loistokkaat puvut

Juliuksen suunnitelman mukaan Maxilla oli ollut suhde kuuluisan elokuvanäyttelijän Ria Rayn (Vuokko Hovatta) kanssa. Kuinka ollakaan Ria ilmestyy pikkukylään seuranaan sulhasmies (Eppu Salminen).

Koko kylä ihailee elokuvadiivaa ja hän näyttää mallia, miten kulutetaan kunnolla (”Pelkästään ulkonäköni hoitoon käytän 250000 markkaa vuodessa.”) ja eletään pukuloistossa. Puvustaja Irmeli Toivanen on saanut elämänsä keikan, sillä paitsi naikkoset myös miehet vaihtavat koko kuosin monta kertaa, vaikka näytelmän tarinassa kuluisi vain yksi tunti! Toinen toistaan upeampia luomuksia marssii näyttämölle Vain Ginneli-rouvan raskaat koltut vaikuttavat tuskaisilta kaiken värikkyyden ja kepeyden keskellä.

Salaa rakkaan -tyylinen sanaileva tykitys edellyttää näyttelijöiltä täydellistä rytmitajua ja herkeämätöntä mukanaoloa. Vielä ensi-illassa lähes jokainen, Asko Sarkolaa ja Heidi Heralaa myöten, takelteli ja korjaili repliikkejään.

Onnistuneimmillaan tyylitelty ylinäytteleminen on hauskaa ja miellyttävää kuten kiharatukkainen Eppu Salminen vaihtelevilla äänenpainoillaan diivan äärimmäisen mustasukkaisena sulhasena osoittaa.

Tai Sampo Sarkolan sulavan ylikorostettu liikekieli. Gertyn ja Heinzin tanssiesitys Edmundo Rosin Gumanan tahdissa naurattaa, huvittaa – ja onnistuu.

Kinnusen ilta

Lopulta ilta on kuitenkin Santeri Kinnusen. Max nousee harmaasta konttorirotasta uskottavaksi dandyksi tuskaisten käänteiden kautta.

Välillä epätoivo ja luopumishalu ja heti seuraavassa sivulauseessa heittäytyminen mukaan Juliuksen uuteen ideaan. Täydellisesti hallittu roolityö.