Saavutettavuustyökalut

Helsingin Kaupunginteatteri

Arvio: Valtakunnan häirikkö

Jouko Joentausta – Kansan Uutiset – 25.08.2009

Pelin politiikkaa

Veikko Vennamo ei ollut vain poliitikko, vaan samalla ilmiö ja käsite. Hän ehti vaikuttaa kolmessa puolueessa. Maalaisliitossa seinät kävivät ahtaiksi.
Samaan puolueeseen ei mahtunut kahta vähintään yhtä suurta egoa.

Vennamo lähti Urho Kekkosen tukipuolueesta ovet paukkuen ja perusti ensin Pientalonpoikain puolueen, joka myöhemmin muutti nimensä Suomen maaseudun puolueeksi (SMP).

Helsingin kaupunginteatterin Valtakunnan häirikkö -näytelmä on yhtä aikaa kertomus niin Veikko Vennamosta ja unohdetusta kansasta kuin hänen vastavoimastaan Urho Kekkosesta. Tuskin Vennamo olisi koskaan kehittynyt ilman Kekkosta – monellakin tavalla – voimakkaaksi poliittiseksi hahmoksi.

Henri Kapulaisen kirjoittaman näytelmän nimi olisi yhtä hyvin voinut olla vaikkapa Pelin politiikkaa, sillä Vennamo haukkui sen harjoittamisesta muita koko poliittisen uransa ajan, mutta oli samaan aikaan itse poliittisen pelin ruumiillistuma.

Helsingin Kaupunginteatterin näytelmä on osuu maaliinsa. Ohjaaja Raila Leppäkosken näytelmälle antama muoto on mielenkiintoinen. Vaikka rankka poliittinen satiiri muuttuu välillä puskateatteriksi, niin muoto toimii.
Nopeatempoinen rosoisuus palkitsee katsojaa oivalluksiin ja padot murtuvat, nauru raikaa.

Kekkosen ja Vennamon ajan eläneille Valtakunnan häirikkö on samalla poliittisen historian kertausta. Faktat ovat paikallaan, vaikka jotkut Vennamon lähisukulaiset haluavat etsiä näytelmästä paikkansa pitämättömiä yksityiskohtia. Niitäkin voi löytyä, eihän fiktiivinen näytelmä sentään mikään dokumentti ole.

Näytelmä on voimakkaasti kerronta-ajassaan kiinni, joten tuon ajan jälkeisillä sukupolvilla voi olla vaikeuksia pysyä ilotulituksessa mukana.

Pertti Sveholm tekee Vennamona huikean roolityön – jälleen kerran. Jo muutaman minuutin jälkeen hän puhuu, elehtii, räyhää, laskelmoi ja juonittelee kuin aito Vennamo. Illuusio on täydellinen.

Ylipursuavasti vaalivoittoa juhliva tai ”seteliselkärankaisia”
puoluetovereitaan piiskaava poliitikko muuttuu hetkessä alahuuli väpättäväksi, vaimoltaan Sirkalta (Leena Uotila) tukea hakevaksi loukkaantuneeksi pikkupojaksi.

Sveholm jättää muut varjoonsa, kuten Vennamokin teki politiikan näyttämöllä.

Mikko Kivisen Kekkonen on etäisen laskelmoiva, itseään täynnä oleva valtakunnan ykköspoliitikko. Häntä ei ole edes yritetty tehdä Kekkosen näköiseksi, vaan puheet ja teot saavat puhua puolestaan – ja hyvä niin.

Kekkonen on kaikkien yläpuolella ylivertaisten koti- ja naapurimaan suhteidensa takia ja häneen Vennamokin iskee päätään.

Pekka Huotari tekee kerrassaan erinomaiset roolit unohdetun kansan edustajista. Hänen hellyttävissä maalaismiehissään on sellaista uskottavuutta, jota näyttämöllä harvoin näkee.

Myös Jari Pehkonen onnistuu kaksoisroolissaan. Huuliaan lipovana Johannes Virolaisena hänen imitaationsa on hauska ja hyvää kansallista keskitasoa, mutta itse liukas Virolainen jää näytelmässäkin Kekkosen varjoon.

Unohdetun kansan pääikoni, Pehkosen pieteetillä esittämä Eino Poutiainen mopoineen sitä vastoin nousee lopussa keskeiseksi SMP:n vaalivoiton takojaksi, jonka voittopisteet itselleen ottava, omaa erinomaisuuttaan täynnä oleva Vennamo heittää kylmästi sivuun kuin käytetyn rukkasen.

Näytelmä tiivistää oivaltavasti, mitä pelin politiikasta lopulta jäi käteen, kun valtakunnan häirikkö lopulta poistetaan näyttämöltä.