Arvio: Valtakunnan häirikkö
Railakkaasti –
Kapulaista rattaissa
Päästääpä naisen irti ohjaajana, niin hyvässä lykyssä saattaa käydä yhtä somasti kuin Helsingin Kaupunginteatterissa näinä epävarmoina aikoina. Eräs katsoja sanoi, että häneltä lähti ilmoille tämän tästä hillittömiä naurunpyrskähdyksiä, kun taas ihan läheltä, ellei suorastaan selän takaa oli kuulunut koko esityksen ajan miehekäs mutta varsin rytmitön hohotus…
Raila Leppäkoski on ansioitunut teatteriosaaja, tunnettu tarkkanäköisestä ja tiukasta – vaan ei herranähköön tiukkapipoisesta – otteestaan. Ja kun Henri Kapulaisen näytelmäkin on railakas, niin siinähän sitä sitten mennään koko ajan kuin tuli persuksissa (anteeksi alatyylinen mutta kattava ilmaus!).
XXXXX
Leppäkoski puhuu kevyestä ”vieraannuttamisesta” brechtiläisittäin, eikä esitys tee ainakaan vääryyttä kyseiselle tyylilajille. Näköisyyttä on ja ei ole, ihan kuin Picasson tauluissa. Se kuva, joka jatkosodan jälkeisestä siirtoväen asuttajasta ja värikkäästä poliitikosta piirtyy on siinä määrin rosoinen ja inhimillinen, ettei sitä voi kuin rakastaa. Vennamo – niin arvelen – katselee ilkikurisena jostakin Karjalaan päin viettävältä alapilveltä ja nyökkii: ”kyllä kansa tietää”.
Mutta ilman pääroolin täsmämiehitystä olisi voitu olla vaikeuksissa, sillä niin paljolti tässä riiputaan ja ravataan nimihenkilön, ”valtakunnan häirikön” kytkyssä. Pertti Sveholm maalaa säästelemättömin värein ja osuvin nyanssein sellaisen roolihahmon, josta mikä näyttämö tahansa voisi olla ylpeä. Hyviä näyttelijöitä ja ikuisia pikkupoikia kumpikin, Pertti ja Veikko.
Kapulaisen tekstin pohjalta kuitenkin ponnistetaan, ja se antaa hyvät raamit. Isosta lähihistorian materiaalista kirjailija on valinnut olennaisen ja laatinut sitten korteille järjestyksen. Julkisuushahmoista hän on muovannut karrikatyyrit, jotka pursuilevat yli reunojen Leppäkosken nautinnollisessa henkilöohjauksessa. Pintaa pintaa mutta niin valikoituna, että piirteiden tuttuus iskee suoraan katsojain hupihermoon.
Kuulijoihin kärjistyksin vetoaminen, mustavalkoisuus – poikkeuksellistako politiikassa? Entä sitten valtaannosto, apureiden palkitseminen, kavereiden pettäminen ja jättäminen, kosto, laskelmointi ja omanvoiton pyynti? Politiikalla on monet kasvot, ja niihin kuuluu myös populistinen poski.
XXXXX
Koomikkorooleista napakympin ampuu Jari Pehkonen. Hän saa taikurin lailla kaikki Virolais-kliseet näkyviksi ja tekee yhtä hyssyä Eino Poutiais-roolin, tuon vetoavan kansanmiehen, joka oli raivoraitis mutta tunsi silti ainoastaan ”kovan teen”. Pehkonen on jo ennestään armoitettu notkeilija, mutta eipä jättänyt kynttiläänsä vakan alle myöskään Pekka Huotari monissa rooleissaan. Sumeilemattomalla ele- ja ilmekielellä hän maukui ja marisi vähäväkisten ruumiillistumana itsensä suoraan yleisön sydämiin.
Urho Kekkoselle ei nyt anneta paljon tilaa, mutta se mikä annetaan sen täyttää Mikko Kivinen mallikkaasti.
Leena Uotila on Sirkka Vennamona Sveholmille näpsäkkä sivustatuki, varma yhteenpeluri, ja Eija Vilpas, voi miun päiviäin – tässä tulkinnassa karjalaisuus ei todellakaan ole päälleliimattua!
Kun Vilpas – Veikko Vennamon äitinä – ohjeistaa poikaansa, että ”säätiöi ain ko voit”, niin kukapa sitä kyseenalaistamaan. Vasitenkaan, kun säätiöinti on niin ”evullista”.