Arvio: Sydänmaa
Sydänmaassa soi uuden sukupolven sydänsävel
Timo K. Mukan raju alkuvoima ja elokuvaohjaaja Rauni Mollberg väkevimmillään sen tulkkina – ne tulevat väistämättä mieleen, kun seuraa nuoren dramaatikon Ari-Pekka Lahden näytelmää Sydänmaa.
Ja vielä kauemmas voidaan mennä, ainakin Aleksis Kiveen saakka, vertailukohteita haettaessa. Onhan se paljon sanottu, mutta on myös niin, että näin uljasta suomalaisuuden ylistystä tämä pohjoinen EU-maa ei ihan eilen ole saanutkaan. Tarvetta kyllä olisi ollut. Kyseessä on uuden sukupolven rakkauslaulu paitsi sydänmaalle myös synnyinmaalle. Yhden ja toisen oli katsomossa kaivettava nenäliina esille.
Asiaan mennään sekä kipeän että huumorin kautta ja harvinaislaatuisella kypsyydellä. Lahti jäljittää vimmalla ja rohkeasti henkistä perintöämme. Hänen omien sanojensa mukaan kyse on ”siitä ytimestä joka tekee meistä suomalaisista herkkiä, suurisydämisiä ja samalla niin helkkarin karkeita ja kateellisia”.
Sydänmaa, Pohjanmaan korpi, antaa tapahtumille puitteet, sieltä lehahtaa ilmoille taru ihtiriekosta, viattomana surmatun tytön sielusta. Ja se kantaa aina tähän päivään ja ruuhka-Suomeen asti, joka tuntuu käyvän kylmästi kauppaa niin sieluista kuin ruumiista. Pohjolan mesi päihdyttää iloisesti mutta vaivuttaa myös raskaaseen humalaan tai kaataa nurin uskon hurmiossa.
Sydänmaako se on joka täyttää mielen pelolla ja epäuskolla ja isolla kaiholla. Joka tallaa surutta ihmisen vakaumuksen suohon, antaa avaimet avaruuden valloittamiseen mutta ei mitään kauhtuneen punaisen huivin tilalle?
Voi olla, mutta kun korven musa soi, se kuullaan ilman tehostimia kautta maan. Ja varsinkin jos se on tangoa…
Lahdella on siis osuvat koordinaatit, ja niitä hyödyntää taiten ohjaaja Heidi Räsänen ensimmäisenä ammattiteatterityönään. Yhteisymmärrys on ilmeinen, vaikka dramaturginen rakenne ei ole helppo, niin kuin ei koskaan silloin, kun kertojaa tarvitaan. Tarinan keskushenkilö, nuori poika, toimii nimittäin etsijänä, oppaana ja kommentoijana. Hän marssittaa näyttämölle siipirikon siskonsa, vanhempansa, isoisänsä ja isoisänsä isän ja haluaa niin kovasti ymmärtää heitä ja heidän vaikuttimiaan, sitä aikaa missä he elivät ja sitäkin mistä syyllisyys nousee ja mistä anteeksianto alkaa.
Kiureli Sammallahden musiikki sitoo elokuvamaisia siirtymiä ja simultaanisiakin kohtauksia ja on vahva tunnelman luoja ja jännitteen ylläpitäjä ihtiriekko -mytologiasta herännäisseuroihin ja tangon taivutuksiin asti.
Näyttämökuva on pelkistetty ja patinainen, suomalaista puuta lähes kulissinomaisesti ja vain toiminnan tukirakenteina käyttävä.
Se miten vahvasti kirjailija vie oman hahmonsa toiseen aikaan näkyy v-kielessä, jonka hän heittää nykypäivästä siirtyneenä tehosteena peliin. Niinpä sitä ei koe kummajaisena, kuten luulisi, vaan tarkoin harkittuna koodina. Kirjailijan serkku Jarkko Lahti tulkitsee päähenkilön roolin niin kuin sellainen näyttelijä tekee, joka pystyy allekirjoittamaan jokaisen repliikkeihinsä kirjoitetun sanan, ja joka itsekin hakee palavasti otetta samasta taustasta. Luovaa lahjakkuutta on sydänmaa siis tuottanut enemmänkin.
Hellyttävän kauniina nousee esityksestä pojan suojeleva suhde ”vajaaseen” siskoonsa, jota Laura Birn näyttelee lyyrisen vaikuttavasti. Birnissä ruumiillistuu maailman muittenkin viattomien, kaltoin kohdeltujen kohtalo, ja viesti ihmiskunnan vääryyksistä ja niitä vastaan nousemisesta piirtyy näin kirkkaana.
Martti Suosalo heittäytyy niin ikään tarinaan totaalisesti. Hänen roolihahmonsa on vähän aikaa hurmuri ja avioiduttuaan kaikessa enemmänkin ”entinen”, niin jalkapalloilijana, isänä kuin aviomiehenä. Viina vie miestä ja tämän terveyden. Suosalo tulkitsee tehtävän ns. ”koko kropallaan” sekä koomisesti että satuttavasti, mutta harmittavaksi ongelmapaikaksi ainakin ensi-illassa muodostui kohtaus, jossa isän puhe on halvaantuneen ihmisen puuroista, vaikeasti ymmärrettävää tekstiä. Repliikkiä, josta ei ole tarkoituskaan saada selvää, on turha jättää pitkäksi. Jos taas sisältö on tärkeä, on yleisöllä oikeus vaatia sen mukaista ratkaisua.
Heidi Herala on kaunis ja ylväs pohjalaisnainen, jonka roolihahmossa sekoittuvat kovuus ja aistillisuus. Herala on vivahteikas komedienne, joka venyy ihailtavasti tehtävänsä mukaan, ja herkullisiksi kohoavat hänen ja Jari Pehkosen yhteiset kuherteluepisodit. Pehkonen on viettelijä-romukauppiaana elementissään.
Kiivaana ja vetoavana isoisänä, jota maailmankatsomus on lyönyt poskelle, nähdään Jarkko Rantanen ja isoisän isänä, kansalaissodan vankileirille joutuneena uskon miehenä on sielukaskasvoinen Jari Virman. Naisrooliin, naapurin rouvan mekkoon hyppää antaumuksella Aku Hirviniemi ja hoitaa näin oman osuutensa yleisön ilahduttamiseksi erinomaisesti. Hänellä, kuten myös Pehkosella on esityksessä useampia tehtäviä, joihin eläytyminen ei ole suinkaan mainittuja vähäisempää.