Arvio: Sydänmaa
SIIVETTÖMIEN IHTIRIEKKOJEN MAASSA
Ari-Pekka Lahti kirjoittaa näytelmäksi pohjalaista mytologiaa saarnamiehen alkuvoimalla
Kokkola alkaa olla dramaattisesti myyttinen paikka, sillä se on päässyt tänä vuonna päärooliin jo kahdessa uudessa suomalaisessa näytelmässä.
Ensin Leea Klemola kirjoitti raastavan absurdin näytelmänsä Kokkola, nyt nuorimman sukupolven dramaatikko Ari-Pekka Lahti kuvaa oman sukunsa kokkolalaista ja keskipohjalaista tarinaa näytelmässään Sydänmaa.
Näillä kahdella teoksella ei Kokkola-taustan lisäksi sitten olekaan muuta yhteistä kuin h:n päältä puhuminen.
Sydänmaa ei ole oikeastaan lainkaan näytelmä termin perinteisessä mielessä. Koskettava teos ketjuttaa karheita elämäkertoja, tarinoita korpimaiden elämästä eri sukupolvien katsannossa.
Se on kuin paisuva balladi siivettömien ”ihtiriekkojen” räpiköinnistä sänkipelloilla ja lepikoissa, tai herätyskokous, jossa perkeleitä ajetaan ihmisistä loveen langettavan loitsun voimalla.
Esikoisnäytelmänä Sydänmaassa on yksi usein havaittava ja tyypillinen piirre. Näytelmä pyrkii antamaan äänen kaikelle tekijäänsä padotulle ja kasautuneelle. Paine puretaan suurella höyryllä.
Lahden teoksessa puhuvat punikkina vankileirille heitetty parkkiintunut isoisoisä, Juri Gagarinia kätellyt isoisä, sinkkitehtaan duuneissa juoppoontunut isä ja lopuksi kertojana suvun ensimmäinen ylioppilas, aikalaisääni.
Suvun naiset ovat pohjalaisen omapäisiä ja tekevät yhteisöön sopimattomia kulmikkaita ratkaisujaan. Verevä äiti ottaa ja lähtee romukauppiaan asuntovaunua keinuttamaan. Vammainen, mutta kaunis sisko tuhoaa pohjalaisuuden pyhimmät arvot ja lopulta itsensä.
Raamatullisen uhkauksen tavoin sukupolvi toisensa jälkeen jatkaa perisynnin ja kirouksen kierrettä, kunnes ylhäältä annettu armo heidät vapauttaa. Teit isäin astutaan veren maku suussa.
Sisko ja sen veli, nykynuoret, ovat toistensa suojakilpiä näytelmän koskettavimmassa kuljetuksessa. He ajavat unelmiinsa punaisella mopollaan. Veli edessä, sisko takana, ja tie on auki taivaaseen.
Lahti on kirjoittajana suuri sanaan eläytyjä. Hänen tekstinsä intensiteetti ja voima kulkevat saarnamiehen lieskoja nostattavalla (geneettisellä?) ääriasteikolla. Nyt ei ilmaisua sensuroida, pala, kärvistele ja kirkastu.
Mutta hän kirjoittaa myös syvältä arkkityyppistä suomea, alkuvoimaista kieltä, jonka kauneus ja synkkyys satuttaa.
Aikalaisnuori hän on v-sanojen viljelyssä. Jopa kansalaissodan sukupolvi huljauttelee puheessaan v-ilmaisua suruttomasti. Ei toimi.
Barbie-sukupolven tunnuksia näytelmä kantaa uusbrechtiläisessä vieraannuttamisefektissään, jossa asioihin otetaan etäisyyttä itsen ulkopuolelta kertoen. Tämä menee nyt, tämä näkee ja tekee.
Tarinaan tuodaan äärimmäisen avoin henkilökohtainen tahto- ja tunnetila. Nämä tässä ovat minun perheeni. Minä olen tuo, joka…
Katsoja istuu heti neuloilla. Tämän täytyy siis olla totta? Varsinkin kun kertoja-päähenkilöä näyttelee kirjailijan serkku Jarkko Lahti. Ja miten näytteleekään! Hän avautuu roolilleen ja tekstille palavalla ehdottomuudella.
Kirjailijan sukupolven ohjaaja Heidi Räsänen on saanut käsiinsä vaikean työn. Hän on joutunut ratkaisemaan, miten muodontaa teatteriksi tekstin kuohunta, rakenteen anarkistinen siksakkailu kolmen vuosisadan aikatasoilla.
Ohjaus onnistuu tehtävässään enimmäkseen hyvin. Tulkinnan muoto on yhtä assosiatiivinen ja avoin kuin tekstin dramaturgia. Kertomukset ottavat kiinni ajan ylitse ojentuvista käsistä.
Karmo Menden lavastus ei helpota ohjaajan työtä. Harvalautaiset ladot ovat kömpelöitä kohtausten välittäjiä. Miksi ihmeessä pitää alati kiipeillä, näytellä katolla, kun katsomo istuu nenän edessä?
Tuntoja lataa oivaltaen Kiureli Sammallahden sovellettu kansanmusiikki.
Työryhmä koostuu teatterikoulunsa vasta päättäneistä tai siellä vielä opiskelevista nuorista ja Kaupunginteatterin konkareista. Esitykseen saadaan hienoa synergiaa, jossa parhaimmillaan Heidi Heralan tulkitsema ryhdikäs, säteilevän sensuelli pohjalaisuus lomittuu nuorten kirkasotsaiseen paahteeseen.
Jari Pehkosen velmu romukauppias, lipevä pomo ja Grimmin satujakin kauheampi rehtori saa vastavoimakseen viattoman, syyntakeettomuudessaan hyväksikäytetyn Siskon. Laura Birn työskentelee niin herkillä, että Sisko saa melkein oikeasti siivet.
Kolmen sukupolven miehistä vanhinta näyttelee joukon nuorin, ilmaisussaan järeä lahjakkuus Jari Virman. Jarkko Rantanen saa tulkitakseen seuraavan sukupolven sosialistin, karheudessaan lämpimän. Vaikuttavan kaksoismiehityksen tekee Aku Hirviniemi sekä naapurin rouvana että Siskon julkeana sadistimiehenä.
Isän murheellisen roolin kantaa Martti Suosalo, yksi Suomen gestisesti ja miimisesti venyvimmistä näyttelijöistä. Nyt hänet oli päästetty liiankin väljään liekaan. Tekstinä tavattoman hieno (ja pitkä) isän monologi puuroutuu käsittämättömäksi.
On tärkeä ele, että Kaupunginteatteri on antanut Pasilan näyttämönsä uuden teatterisukupolven äänitorveksi. Sitä ääntä on kiintoisa kuunnella. Jokainen sukupolvi tekee ensikertaisen etsikkomatkan itseensä, niin nämäkin.