Saavutettavuustyökalut

Helsingin Kaupunginteatteri

Arvio: Sydänmaa

Marja Kuparinen – Kirkko ja kaupunki – 28.09.2005

KOKKOLAN LAKEUKSILTA KAIVATAAN KAUAS



Veli ja kuollut sisko hapuilevat Sydänmaa-näytelmän lopussa tutun tangon sanoja. Vähitellen laulu vahvistuu: ”Aavan meren tuolla puolen jossakin on maa, jossa onnen kaukorantaan laine liplattaa.” Kurkkua kuristaa, sillä ihmisen ikävä tosielämään menee syvälle. Tango on suomalaisten kaipaajien herkimpien tunteiden tulkki – niin kuin muuten monet virretkin.

Näytelmäkirjailija Ari-Pekka Lahden lämpö ja hellyys on vaikuttavaa, kun hän kutoo näyttämölle sukunsa tarinaa. Jos alle kolmikymppisellä nuorella miehellä on tällainen myötätunto ja ymmärrys menneiden sukupolvien takkuista taivalta kohtaan, ei ole epäilystäkään, etteikö hän löytäisi lehtihaastatteluissa kaipaamaansa oman elämänsä tarkoitusta.

Heidi Räsäsen ohjaama Sydänmaa on ilmavan kaunis ja riipaiseva sukutarina Kokkolan seudulta. Suvussa on ollut punaisten vankileirillä virunut hurskas isoisän isä (Jari Virman) sekä kommunismiin uskonut ja pettymään joutunut isoisä (Jarkko Rantanen). Isä (Martti Suosalo) sortuu alkoholiin ja haihatteluun, poika (Jarkko Lahti) ponnistaa huteralta pohjalta Helsinkiin paremman elämän perään. Jotta hän pääsisi eteenpäin, ainut mahdollisuus on etsiä sovintoa sukuperinteen kanssa. Isä ja poika yhdessä olisivat voittamaton pari. Mahdotonta?

Suvun naisten osa ei ole myöskään helppo: CP-vammainen sisar (Laura Birn) on nuijittu maan rakoon niin koulussa kuin kotonakin. Mutta elämän voimaa hänestä ei ole kitketty. Voimaa riittää lähdön yritykseen. Äiti, jota Heidi Herala rehevästi esittää, viiltää tyttären toiveita nopeilla sanoilla ja vähättelyllä ja ponnistaa oman elämänsä suosta romukauppiaan (Jari Pehkonen) matkaan. Kaikki näyttelevät upeasti, välillä vain Suosalon alkoholinhuuruinen puhe puuroutuu kuulumattomiin.

Näytelmässä vuorottelevat hervoton komiikka ja elämän lohduttomuus, lähelle tulo ja etäännytys. Jotta Sydänmaan ahdistavilta aukeilta ja oman elämän häpeän raskauttamista ympyröistä näkisi kauemmas, on näyttämöllä kiivettävä ylöspäin, päästävä Helsinkiin tai vähintäänkin ladon katolle. Ja ennen kaikkea on tahdottava muutosta.

Erityisen mielenkiintoinen näytelmässä on uskon tarjoama vapahdus. Siitäkö olisi ”kirouksen” murtajaksi? Sydänmaa tuntuu jättävän kysymyksen avoimeksi. Virren ja Satumaa-tangon sävelet sekoittuvat toisiinsa.

On kiinnostavaa jäädä odottamaan Ari-Pekka Lahden seuraavia tekstejä. Kiitokset tästä kokemuksesta.