Saavutettavuustyökalut

Helsingin Kaupunginteatteri

Arvio: Maija Poppanen

Ilkka Kuosmanen – Etelä-Suomen Sanomat – 15.08.2009

Maija Poppasen taika puree

Ja lopussa se lentää katsomoon! Onhan sekin yksi tapa päättää musikaali.

Lentolaitteen ohella Helsingin kaupunginteatterin Maija Poppasessa on tietysti koko suuren näyttämön muukin koneisto käytössä.

Ja hyvinhän sitä käytetäänkin. 11-vuotias kanssakatsojani ilmoitti ”sikahyvän” esityksen päätyttyä, että haluaa ruveta näyttelijäksi. Siitä kyllä keskustellaan vielä kotona, mutta on se niinkin, että päärooleja esittävien Tuukka Leppäsen ja Emmi Kankaan otteista kelpaa kyllä alalle aikovien ottaa mallia.

Terveisiä 1800-luvulta

Vuonna 2004 Lontoossa kantaesitetty Maija Poppanen on ehtaa Disneyä niin tarinan kuin toteutuksenkin osalta: maailmoja syleilevän kertomuksen sekaan on ripoteltu sopivasti magiaa, symboliikkaa ja uskoa ihmiseen. Disneyn keksintöä Poppanen ei kuitenkaan ole, sillä brittikirjailija P.L. Travers ihastutti lapsia hahmollaan jo 1930-luvulla.
Jos asiaa hieman tarkemmin ajattelee, niin Traversin kehittämän lastenkirjasarjan voi katsoa lainailevan 1800-luvun brittiläiseltä lastenkirjatraditiolta. Siinä on kielellistä nonsensea kuten Edward Learilla ja toiminnallista salaperäisyyttä kuten Lewis Carrollilla. Myös asetelma on monista 1800-luvun kertomuksista tuttu: yläluokkaisen perheen arki kiepsahtaa päälaelleen, kun taloon tulee omapäinen lastenhoitaja, Maija Poppanen.

Toisaalta Poppasta ei parane liikaa järkeistää, sillä esitys noudattaa lasten kielioppia. Siihen on joko mentävä mukaan aistit avoimina tai jäätävä tylsästi taikapiirin ulkopuolelle.

Mallikas suomennos

Draamalliselta olemukseltaan Poppanen on ”päähänpistodraama” eli satu. Genren sisällä on melkeinpä hyväksyttävää se, että hahmot tupsahtelevat näyttämölle tyhjästä ja toiminta lähtee toisinaan sivupoluille.
br>
Suomentaja Mikko Koivusalon suurimpana haasteena lienee ollut kuuluisa supercalifragilisticexpialidocius-sana, jota rallatellaan musikaalin tunnetuimmassa kappaleessa. Koivusalo on selviytynyt mallikkaasti: superylipoppelistikexirallinmoista säilyttää saman rytmin kuin alkuperäinen sanahirviö.

Myös se toinen hittibiisi, A Spoonful of Sugar on kääntynyt luontevalle suomenkielelle.

Kapellimestari Kristian Nymanin johtaman orkesterin tulkinnat svengasivat muutenkin siinä määrin hyväntuulisesti, että yleisö lähti useammassakin kappaleessa spontaanisti mukaan taputtamaan.

Mystinen pariskunta

Emmi Kankaan Poppanen on sopivan pidäkkeinen, jotta salaperäisyyden ilmapiiri syntyy ja säilyy. Viehkon hymyn taakse kätkeytyy salaisuus: kukaan ei oikeasti tiedä, mikä sateenvarjolla taivaasta laskeutunut Poppanen on naisiaan.

Tuukka Leppäsen lupsakka nokisutari Perttu on tyyppinä suorempi, mutta mystiseksi hänet tekee selittämätön suhde Poppaseen. Leppänen pääsee esittelemään roolissa paitsi oivallista lauluääntä myös steppaustaitojaan.

Musikaalin lapsiroolit ovat poikkeukselliset, sillä Anna ja Mikko Pankki (ensi-illassa Nelli Matula ja Akseli Ferrand) ovat näyttämöllä alusta loppukumarruksiin. Ainakaan suoralta kädeltä en muista yhtä onnistunutta lapsinäyttelemistä: puheesta sai hyvin selvää parvekkeen perukoillakin.

Siitä pisteet ropsahtavat ainakin osittain Lahteen, sillä lasten ohjauksesta vastannut Laura Peltoniemi kuuluu paikallisiin nuoriin teatterintekijöihin.

Patriarkka ja pikkuvaimo

Eero Saarinen tekee sydämellisen roolin patriarkka Yrjö Pankkina, joka joutuu punnitsemaan elämänarvonsa uusiksi, kun työpaikka uhkaa lähteä alta. Tove Wingren on hänen ”pikkuvaimonsa” Vilma, joka saa sentään lopulta näyttää, ettei viktoriaanistenkaan naisten yli käy käveleminen.

Riitta Havukainen saa kyseenalaisen kunnian piipahtaa jälleen näyttämöllä ilkeän lohikäärmeen roolissa, mutta antaumuksella Havukainen karmivan lastenhoitaja Anttosensa toki hoitaa.

Katariina Kirjavaisen lavastuksessa on sopivasti kimallusta, toiminnallisuutta ja Lontoon hämyisiä kattoja savupiippuineen.