Arvio: hardcore humppa
Onhan se ruusuilla tanssimista
– aina joskus
Toisinaan työ tai mikä tahansa puuha sujuu kuin tanssi, ja toisaalta ollaan varmoja siitä, ettei elämä – noin ylipäätään – mitään ruusuilla tanssimista ole. Kutakuinkin samaan päätelmään mutta oman – taitavasti laaditun ja uteliaisuutta herättävän – labyrinttinsa kautta päätyy Harri Kuorelahden tuliterä koreografia, joka kylpee Kimmo Pohjosen imponoivassa musiikissa.
Helsinki Dance Companyltä osataan jo odottaa korkeata tasoa. Ja se palkitsee yleisönsä kuninkaallisella kädenheilautuksella.
Sieltä, jostain labyrintin sokkeloista löytyvät myös avainsanat. ”Hardcoren” voi nähdä viittaavan teknomusiikillisiin vaikutteisiin, kun taas ”humppa” yhdistää citykansan siinä metsäsuomalaisiin juuriinsa missä vaikkapa jatsiin ja haitarijatsiin. Mutta kun humpassa edetään kutakuinkin yksinkertaista rytmiä uskollisesti myötäillen, hardcore humppa takoo kuulijoiden pääkoppaan Pohjosen shamanistiset soinnut. Ne vievät tanssijoita ja antavat näiden viedä. Kovaa ja korkealle.
Humpan voisikin tanssiteoksen nimessä hyvin korvata sanalla elämä, joka on kattavampi mutta vähemmän arvoituksellinen. Joka tapauksessa alusta lähdetään, ihmiselämän alusta. Liikekieli on kekseliästä. Oppimisen riemua, yrityksiä ja erehdyksiä lapsen maailmassa, mielikuvituksen voimaa, improvisaation iloa tanssijoiden roolityöskentelyssä. Leena Rapola tuo mukaan sanallisen ulottuvuuden ja muistuttaa näin yleisölle, miten paljon merkityksiä puhekieli kantaa mukanaan ja millaista taitoa kertominen vaatii niiltä joiden ilmaisuvoima ei perustu replikoimiseen.
Teos kokonaisuudessaan sisältää jonkin verran puhetta sekä laulua, äänikulissin omaisesti sävellykseen niveltyen. Antti Rehtijärven pelkistetyn kaunis lavastus videoprojisoinneilla elävöitettyine ”varjostimineen” puki hyvin kaupunginteatterin pientä näyttämöä.
Tarina kuljettaa siis pientä joukkoa ja isoja merkityksiä, toisen ihmisen huomioon ottamista, kasvua heissä ja heidän kauttaan, rakastumista, intohimoa, pettymystä, menetyksiä. Se pakottaa aistimaan myös elämän rajallisuuden ja sen loppupäässä häämöttävät epämieluisat yllätykset.
Tanssiteoksen kautta saadaan myös oivallinen läpileikkaus tanssijan työstä, valmiudesta alati uusiin haasteisiin, tekniikan hiomisesta sitkeydellä huippuunsa, väsymyksen piilottamisesta. Treenatut kropat ja niiden hallinta, voima ja plastisuus näyttävät viime kädessä lajin esteettiset ja estradivetoiset piirteet.
Tempo esityksessä on ryöpsäyksittäin raju, mutta suvantojakin on. Niihin lukeutuu taiturimainen joogasta lainaava jakso, joka vertautunee sisällöllisesti ihmisen taipumukseen hakea hiljaisuudesta ja filosofioista vastauksia. Vaativat tasapainottelut antoivat tulkinnalle aivan uusia sävyjä, ja nopeatempoisten aerobisten suoritusten jälkeen tanssijoiden kyky keskittyä notkeaan viipyvyyteen oli ihailtavaa. Eritoten Jenni-Elina Lehto hämmästytti akrobaattisilla taidoillaan.
Onnistuneesta illasta jäi mieleen myös sanallinen tanssi, Leena Rapolan lukemat otteet suurta kaipausta viestivästä kirjeestä. Eikö kuulosta kauniilta:
Sitä tuntee olevansa vastuussa toisesta ihmisestä, varsinkin kun on sen kesyttänyt…