Saavutettavuustyökalut

Helsingin Kaupunginteatteri

Arvio: hardcore humppa

Kaisa Kurikka – Turun Sanomat – 07.09.2009

Voimatanssia nykyhetken hektisyydessä

Helsinki Dance Companyn ensi-iltateoksen koreografina on Harri Kuorelahti, itsekin ryhmässä 16 vuotta tanssinut tekijä, jonka yhdeksi tunnusmerkiksi nousee fyysisesti vaativa liikekieli. Hardcore humppa ei totta tosiaan ole mitään keijukaisvalssia vaan lihaksia kysyvää puurtamista.

Hardcore humpan aihe ei ole erityisen uusi, sillä se käsittelee taiteissa usein esille nostettua nykymaailman hektisyyttä ja ihmisten melkeinpä sisäänrakennettua suorittamispakkoa: enemmän, lisää, nopeammin, jäkitetään ja pinnistetään äärirajoille niin kuin muutkin.

Näin tyylikästä aiheen käsittelyä sen sijaan harvemmin näkee. Erityisesti Antti Rehtijärven skenografia, näyttämökuva, on hienosti toteutettu.

Valaistuksessa luotetaan pääsääntöisesti tummaan sävytykseen ja varjoisuuteen, mutta välillä sivustojen lattiatason loistelamppurivit yhtyvät takaseinällä loistavaan valokaareen saaden aikaan hienon valoviivajatkumon.

Valohehku

Ennen kaikkea näyttämökuvaa hallitsee keskikatosta roikkuva pitsimäisestä valkoisesta harsosta tehty kehikko, joka on kuin suuri lampunvarjostin. Välillä se loistaa valkoista valoa, mutta välillä siihen heijastetaan livekuvaa esiintyjien kasvoista.

Negatiivikuvina näkyvät kasvot hehkuvat valkoisuutta, jossa silmät näkyvät mustina aukkoina, kulkuväylinä jonnekin syvälle, sieluun tai syöveriin.

Näyttämökuva värittyy mustaksi, valkoiseksi ja harmaaksi, jota myös esiintyjien puvustus pääsääntöisesti toistaa. Esityksen aikana tosin alkaa kaivata säröä vaatetuksen sävyihin, hehkuvaa punaista tai keltaista.

Sillä pyöreän ja hehkuvan valopinnan vaikutus on välillä niin suuri, että tanssijat jäävät sivurooliin, ja katse kiinnittyy kehikkoon, korvat kuuntelevat musiikkia ja näyttelijä Leena Rapolan puhetta.

Voimatanssia

Ylipäätään esityksen aikana alkaa aina ajoittain kaivata jotakin vastavoimaa, kontrapunktista impulssia, joka rikkoisi rakenteita.

Esimerkiksi Leena Rapolan esiin tuoma sanarimpsu, joka esityksen aikana kiteyttää ihmisen tyypillisen elämänkaaren syntymästä kuolemaan, on sinällään hauska ja oivaltava, mutta lopulta suhteellisesti tuttu, odotettavissa eikä yllätyksellinen.

Runsaan tunnin mittaisen esityksen aikana kolme nais- ja kolme miestanssijaa sekä näyttelijä ilmaisevat sekä nykymaailman puristavaa otetta ihmisistä että pyrkimystä pois siitä. Etsitään tietä läsnäolon hetkiin, ruumiin ja nyt-hetken hiljaiseen kuuntelemiseen.

Nämä vastakohdat, läsnäolo ja oravanpyörässä juoksu, tuodaan esiin hienosti liikkeessä, joka sisältää niin sooloja, duettoja kuin ryhmässä tanssimista myös unisonossa.

Mikitettyjen tanssijoiden hengityksestä tulee osa äänimaastoa, mutta puuskutus myös tehostaa liikkeen kokemista. Hurjat heittäytymiset tai kiihkeä juoksu alkavat näyttää uudelta, kun myös kuulee liikkeen vaikutuksen tanssijan hengittämiseen.

Tanssijoista jokainen tekee hienoa roolityötä ja tanssii upeasti, Leena Rapola tuo muutoin synkähköön aiheeseen ajoittain keventävää ilmapiiriä.

Harmonikkataiteilija Kimmo Pohjosen musiikki vaikuttaa kuin itse teoskin. Se on hengästyttävää, väkivaltaista, kiihkeää mutta myös herkästi läsnä.