Saavutettavuustyökalut

Helsingin Kaupunginteatteri

Arvio: Viivi ja Wagner Teneriffalla

Kaarina Naski – Länsi-Uusimaa – 27.10.2009

Pasilassa sikaillaan taas. Sinne!

Viivin ja Wagnerin ensimmäinen tuleminen Helsingin Kaupunginteatterin Pasilan näyttämölle
keväällä 2006 oli kassahitti. Nyt sarjakuvasankarit ovat palanneet näyttämökuvaan kuin kotiinsa, ja sen verran on maine kiirinyt ettei katsojan tarvitse ostaa sikaa säkissä.

Mikäs on muovaillessa

Poikkitaiteellisuudesta puhutaan paljon ja hämärästi, mutta niin teatteri kuin elokuva toteuttavat sitä joko päämäärätietoisesti tai vaistonvaraisesti. Joskus se on kulloinkin kyseessä olevan taidemuodon suostuttelua tai pakottamista uuteen muottiin, joskus vain tarinan tekemistä tarinasta.

Juba Tuomola on siirtänyt rohkeasti ja luovasti piirroshahmonsa ramppivaloihin, ja jos epäuskoa tai vastaanpyristelyä olisi jossain vaiheessa ollut, niin ohjaaja Tiina Puumalaisen kesytysote olisi kyllä sellaisen taltuttanut. Toisaalta onhan hänellä hyvää muovailuvahaa, nimittäin Risto Kaskilahti, joka on sorkista saparoon pelkkää Wagneria ja Sari Siikander, jonka Viivissä on aistillisuutta ja naisenergiaa sopivassa suhteessa. Kumpikin uskoo omaan roolihahmoonsa mutta sen lisäksi vähintään yhtä paljon vastapeluriin, jolloin kerrontaan tulee pitävä tatsi.

Varaa terävöittää

Entä katsoja. Uskooko hän tähän eriskummaiseen pariskuntaan, joka lähtee sukupäivineen pörräämään Teneriffalle? Edessäistuva vastasi ennenkuin kukaan oli ehtinyt kysyäkään, että ”ihanan hulluja”. Vahvasti myönteinen ilmaisu, väittäisin. Nimittäin kun kaikki vanhat etelänmatka- ja sohvaperunakliseet laitetaan monitoimikoneeseen isolle volyymille ja tarjotaan sitten hyvin vatkattuina, harkitusti ylilyövällä ilmaisulla, niin kyllä siinä hiki hihittäessä tulee.

Toteutuksessa on loikattu vapaalla tyylillä absurdin puolelle, eikä siinä ole, kuten vanha kansa sanoo, nokan koputtamista. Joku voi tietysti kärsiä, mutta eikös se ole tuttu termi sioista puhuttaessa.

Tempo oli ensi-illassa hyvä, koreografiset osuudet ja musiikki tukivat tyylilajia, ja maskeja myöten oltiin ihan pää pikkujoulussa. Painajaisuni digitaivas -kuvitelmineen kävi päivityksestä, ja herkullista stand up -komiikkaa nousi mummon muisteloista, raskaasta joskohta hohdokkaasta työrupeamasta Reeperbahnilla. Hiihtosketseiltä olisi toivonut anarkistisempaa otetta, kun taas suomalaisten toinen kansallislaji, humaltuminen eteni oikeaoppisen progressiivisesti.

Fylli räiskyy

Verrattuna V & W:n eka versioon on paatissa nyt vielä enemmän onkaa, mikä hiukan hajottaa keskiössä olevan parisuhteen kuvausta. Ratkaisu tuntuu kuitenkin oikealta näyttämökerronnassa, joka antaa katsojalle myös muita malleja ja yllyttää ottamaan kantaa. Seksi kun on jännittävä mutta rakkaus varsin kiperä juttu, ja ”kaikesta huolimatta” -tykkääminen loppujen lopuksi varsin yleinen vaihtoehto.

Kaskilahti ja Siikander eivät tyydy kuittaamaan tehtäviään rutiinilla vaan vievät ne läpi isolla toinen toisensa arvostuksella, joka sävyttää odotetusti yhteispeliä.

Tiina Pirhonen on persoonallinen komedienne, joka hauskuuttaa vähillä mutta osumatarkoilla ilmeillään ja coolisti replikoiden Viivin äitinä. Matti Rasilan yksin napein tehdyllä isäpapalla on hohtohetkensä, puhumattakaan mummosta, jonka biletyshaluja Pia Runnakko pitää tarmokkaasti yllä. Koko rooligalleria on sekä ulkoisesti että tulkinnallisesti huolella rakennettu, mutta ehdottomasti näyttävin ja kuuluvin on Sanna Saarijärven Fylli-täti. Riemullinen ja värikäs kuin ilotulitusraketti.