Saavutettavuustyökalut

Helsingin Kaupunginteatteri

Arvio: Kukkaistyttö

Ilkka Kuosmanen – Etelä-Suomen Sanomat – 30.1.2010

Sosiaalipsykologian tohtori Frankenstein

Kari Heiskanen teki My Fair Ladyn emoteoksesta purevaa yhteiskunta-kritiikkiä

Aina välillä sitä jää kyllä odottamaan niitä My Fair Ladyn kuolemattomia lauluja, mutta kun tämän pienen fiksaation yli pääsee, riittää Kari Heiskasen ohjaamassa Kukkaistytössä pureksittavaa hyvinkin kahden ja puolen tunnin tarpeiksi.

George Bernard Shaw’n Pygmalion eli Kukkaistyttö on huomattavasti tunnetumpi laitosteatterien pomminvarmana musikaaliversiona, jossa tarina seurapiireihin ponnistavasta katujen kasvatista ja jääräpäisestä fonetiikan professorista on kesytetty melko harmittomaksi romanssiksi.

Kari Heiskanen on nähnyt sen toisin – oikein. Nyt ei leisku lempi, eivätkä Lontoon katujen juopot saa päällensä sitä tavanomaista romantisointia. Sen sijaan Heiskasen ohjaus hioo Shaw’n tarinan yhteiskunnallisen kehyksen niin teräväksi, että toisinaan tekee suorastaan kipeää.

Paitsi että Heiskanen näyttelee itse näytelmän pääroolin kuivakkaana Higginsinä, hän on myös suomentanut Shaw’n tekstin uudelleen. Eliza (Anna-Maija Tuokko) vääntää nyt leveää stadin slangia, mutta muuten tarina on jätetty sijoilleen 1900-luvun taitteen Lontooseen.

Perusasetelma on tietysti ajaton: toinen syntyy rikkauteen, toisen osana on elää kurjuudessa. Mutta mitkä ovat kuvion reunaehdot?

Mausteita Smedsiltä

Heiskasen ohjaus seikkailee Helsingin kaupunginteatterin pienen näyttämön kulisseissa videokameran kanssa suorastaan smedsmäisesti, katuojan rähjäisiä ja epävakaita oloja kaunistelematta.

Katariina Kirjavaisen riisuttu remonttilavastekaan ei pyri peittämään niitä ristiriitoja, joita luokkayhteiskuntaan nojaava tarina on pullollaan. Pikemminkin päinvastoin: yläluokan tyylihuonekalut ovat tapetoimattomien seinien keskellä yhtä huonosti kotonaan kuin Eliza vinksahtaneen professori Higginsin poikamieshovissa.

Koominen leikkaa sujuvasti traagista (toisinaan lyyristä ja absurdiakin) Heiskasen näyttämöllä. Yhä uudelleen palataan tutkimaan luokkahypyn mahdollisuutta ja mieltä.

Ei riitä, että ihminen oppii puhumaan kuin herrasväet, jos häntä odottaa paluu samaan vanhaan rappioon. Kun muoto ei enää vastaa sisältöä, saattaa ihmispolon identiteetti mennä suorastaan sijoiltaan – esimerkkeinä tästä nähdään ”traagisesti rikastuva” Alfred Doolittle (mainio Pertti Koivula) ja asemansa yhdessä yössä menettävä Eynsford-Hillin perhe.

Kaunotar ja hirviö

Kari Heiskasen tulkitsema Henry Higgins on sosiaalipsykologian tohtori Frankenstein, joka asettaa itsensä röyhkeästi luomakunnan huipulle, mutta huomaa kasvattinsa nousevan isäntäänsä suuremmaksi.

Siitä seuraa hämmennys: Higginsin ja eversti Pickeringin (Seppo Halttunen) virittelemä ihmiskoe (kelpaako fiinejä haasteleva kukkaistyttö ylhäisön kutsuilla) johtaa tilanteeseen, jossa vain niinkin rahvaanomainen asia kuin tunteeseen sitoutuminen voisi perustella kuvion säilymisen ennallaan.

Anna-Maija Tuokko näyttelee Elizaa aluksi raakalaismaisen repivästi, puhumaan opittuaan silotellummin.

Ritva Valkama esittää sopivan pidättyvästi Higginsin äitiä, jonka sovinnaisuuteen kätkeytyy huomattava määrä niin sanottua hiljaista viisautta.

Myös Pekka Huotarin kaksoisrooli hovimestarina ja köyhälistöä sortavana gangsterina tukee ohjauksen lähtökohtia – onhan molempien roolihahmojen tehtävänä pitää ihminen omassa luokassaan.

Tarinan loppuratkaisu poikkeaa musikaaliversiosta sikäli, että Eliza ei enää noudakaan niitä tohveleita: kiukutteleva sovinisti jää oikkuineen yksin.