Saavutettavuustyökalut

Helsingin Kaupunginteatteri

Arvio: Kukkaistyttö

Pirjo Puukko – Hämeen Sanomat – 03.02.2010

Ryöpsähtelevän oikukas Kukkaistyttö

George Bernard Shaw: Kukkaistyttö. Suomennos ja ohjaus: Kari Heiskanen. Lavastus: Katariina Kirjavainen. Puvut: Sari Salmela. Valot ja projisoinnit: Juhani Leppänen ja Patrik Åhlgren. Äänisuunnittelu: Antero Mansikka. Ensi-ilta Helsingin Kaupunginteatterin pienellä näyttämöllä 28.1.2010.

Antiikin taru kuvaveistäjä Pygmalionista, joka rakastui omaan veistokseensa, on Georg Bernard Shawn näytelmän pohjana. Tekstiä on nähty monina versioina niin näyttämöillä kuin elokuvinakin.
60-luvun versio oli My Fair Lady ja 90-luvulla se sai nimekseen Pretty Woman.
Kari Heiskanen on suomentanut tekstin uusiksi ja antanut myös uuden nimen: Kukkaistyttö.
Heiskanen on ohjannut esityksen ja näyttelee myös tohtori Higginsin roolin Helsingin Kaupunginteatterin versiossa.
Näytelmän painotus, jossa mies muovaa naista omien oppiensa kautta, saa rinnalleen muitakin teemoja. Vahvan Elizan (Anna-Maija Tuokko)kautta raottuu myös onnellisuuden problematiikka.

Tarinassa tohtori Higgins poimii katuojasta tytön ja lupaa tehdä tästä salonkikelpoisen puolessa vuodessa.
Elizan koulutus aloitetaan täydellisellä puhdistamisella. Nuori nainen pestään sananmukaisesti näyttämöllä kaikesta vanhasta, mutta symbolisella tasolla tuo peseminen on myös identiteetin pois hinkkaamista.
Tuokko tekee roolin komeasti: sanomalehtihameisesta rääväsuusta kehkeytyy kipuilun kautta kipakka sanailija.
Toistuvaksi musiikkiteemaksi on valittu Nilssonin Everybody’s Talkin, ja puhumisesta juuri on kyse monella tasolla. Nilssonin laulu viittaa kyllä myös Midnigth Cowboy -elokuvaan, jonka tunnusmelodia se on, ja jossa kaurahattu lähtee ulkoista olemustaan muuttamalla valloittamaan suurkaupunkia.

Näyttää kevyeltä, mutta tarjoaa syvyyttä

Heiskasen kädenjälki näyttää kevyeltä, sanailu on usein pulppuavan nopeatempoista ja roolihahmot on piirretty koomisella kynällä.
Pinnan alla liikkuu kuitenkin toinen taso, joka paikoin leikkaa ohuen kuorrutuksen, ja tarkalla korvalla kuunneltuna on läsnä kaiken aikaa.
Näytelmän aika on 1900-luvun alku, mutta yhteiskuntaluokkien ajan ylittävät erot arvostuksineen on paikoin siirretty tähän päivään.
Vannoutuneen poikamies Higginsin kielitieteellinen ote on yksiviivaisen ajattelun malliesimerkki. Mies lokeroi ihmisiä vain puhetavan mukaan.
Elizan ronski katukieli saadaan aluksi oikeaan yläluokkaiseen intonaatioon, mikä panee posliinikupit vapisemaan. Myöhemmin hiotaan myös sanavarasto, jolloin ovet kristallikruunujen maailmaan ovat auki.
Oman kielen mukana on mennä myös vapaus, mutta Eliza ei tartu ainakaan tarjottuihin helppoihin ratkaisuihin.
Heiskasen ja Tuokon roolien välinen suhde on kuin kuminauha, joka jokaisen lähentymisen jälkeen ponnahtaa yhä kauemmas.
Pertti Koivulan karvalakkihuumorilla esittämä Elizan isä poistaa tytärtään selkeämmin yhtäläisyysmerkin rahan ja onnellisuuden väliltä, mutta kertoo myös sen, että raha muuttaa ihmistä.
Katariina Kirjavaisen niukka ja oivaltava lavastus tarjoaa tilan monelle miljöölle. Videoinnit mahdollistavat useiden näkökulmien tarkastelun ja monistavat pienet joukot yhteisöiksi.
Ritva Valkama tekee mehukkaan sarkastisen roolin Higginsin teräväjärkisenä äitinä.
Aino Seppo ja Helena Vierikko vievät nokkavien seurapiirileidien rooleja topakasti.
Kukkaistyttö ei näytelmän nimenä ole kovin houkutteleva. Esityksenä se on ryöpsähtelevän oikukas ja siksi kiinnostava.