Arvio: Kukkaistyttö
Katuojasta kaupungin kermaan
Näyttelijät ja teksti loistavat Kari Heiskasen Kukkaistytössä.
Irlantilainen George Bernard Shaw (1856-1950) käsitteli näytelmissään sosiaalisia ongelmia komediallisella otteella ja kielellisellä taituruudella. Tunnetuin, Pygmalion ja siihen perustuva My Fair Lady toi hänelle sekä Nobelin että Oscarin.
Fonetiikan professori Henry Higgins lyö vetoa eversti Pickeringin kanssa, että pystyy kouluttamaan Eliza Doolittlen, köyhän kukkien myyjän salonkikelpoiseksi ladyksi. Higginsin on tarun Pygmalion, joka rakastui veistämäänsä norsunluiseen patsaaseen, eikä enää välittänyt oikeista naisista.
Higginsiä esittävä Kari Heiskanen on paitsi ohjannut myös kääntänyt näytelmän. Heiskanen antaa Anna-Maija Tuokolle runsaasti tilaa Elizana säilyttäen kuitenkin Higginsin hahmon hallitsevuuden. Tuokko vakuuttaa sekä räävisuisena takkupäänä että oman arvonsa tuntevana naisena. Seppo Halttusen perinteinen eversti Pickering tasapainoilee parin välillä.
Nautittavinta esityksessä on seurata, miten näyttelijät annostelevat tekstin katsojille juuri sopivassa tempossa niin että parhaat kohdat saavat täyden tehon. Sanojen välitkin hyödynnetään. Itapäiväteellä Higginsin äidin luona yleisö odottaa Elizan jokaista repliikkiä, jotka Tuokko sitten lunastaa suvereenisti myös Elizan hallitun olemuksen hauraudesta kertovan kehon kielellä.
Shaw tekee etuoikeutetun luokan tekopyhyyden naurettavaksi ja nostaa moraalifilosofiksi roskisdyykkari Alfred Doolittlen, jonka roolissa hulvaton Pertti Koivula onnistuu välittämään tekstissä sisällä olevan satiirin niin että Doolittlen koominen hahmo muistuttaa hetkittäin nykyisiä business-saarnaajia.
Taustalle laskeutuvalta screeniltä näytetyistä videoiduista kohtauksista ainakin osa on niitä, jotka Shaw alunperin merkitsi mahdollisiksi poistaa, koska ne vaativat elokuvatekniikkaa. Kurkistus Elizan ahtaaseen ullakkohuoneeseen ja ensimmäiseen kylpyyn tuovat mukaan tosi-tv-tunnelmaa ja samalla lisäävät tunneintensiteettiä päästämällä katsojan lähemmäs. Videopätkät tukevat myös esityksen rakennetta ja rytmiä.
Shaw pilkkaa brittien kuivettunutta seksuaalisuutta, vaikka itsekin piti sitä seksiä lapsellisena pakkomielteenä. Heiskasen Higgins onnistuu olemaan samaan aikaan sekä sukupuoleton että vihjaamaan, että voisi pistellä Elizan poskeensa samalla intohimolla kuin rouskuttelee omenaa. Tuleeko heistä pari, ei ole itsestään selvää, sillä muodonmuutoksensa aikana Eliza huomaa, että katuojassakin on enemmän ihmisarvoa kuin Higginsin luona pöyhkeällä Wimpole Streetillä.