Saavutettavuustyökalut

Helsingin Kaupunginteatteri

Arvio: Buster Keaton – elämä ja teot

Kaarina Naski – Länsi-Uusimaa – 19.1.2010

Buster Keatonin elämä –
Rauno Ahosen rooliteko

Jos me näemme – ja niinhän me näemme – näyttelijän ehtana varaosamyyjänä Vantaalta, niin sen luulisi olevan hyväksi molemmille. Sama mies on myös talonmies ja Buster Keaton, hän on lapsi ja aikuinen, mies ja nainen ja väitän että sukua Kari Hotakaiselle. Näyttelijäntaide siinä vetää vahvasti henkeä sisäänpäin ja puhaltaa sitten ulos isosti ja suruttomasti.

Rauno Ahosen monologin kantaesityksestä Takomossa on aikaa runsas kolme vuotta, ja kun hän nyt toi sen vuosikertaviininä Helsingin Kaupunginteatteriin, niin onpa ihme jollei maistu.

Hotakainen on Buster Keatonin (vuoden 1991) jälkeen ehtinyt julkaista kokonaisen ryppään kiinnostavia kirjoja, luoda ansiokkaan uran. Hän on nykykirjailijoidemme ykkösiä, eikä vähiten siksi että hänellä on se röntgenlaite; Hotakainen näkee meidän tavisten sisään. Eikä vain siellä olevaa pienuutta vaan myös ainekset parempaan. Tämä kyky hänellä oli jo olemassa Busterin pyrkiessä maailmaan.

Teatteriesityksessä toinen taiteenalue ruokkii toista ja molemmat tukevoituvat. Miko Jaakkolan ohjauksessa näkyy taitava ääriviivojen vahvistaminen, ja upean ajattomuuden toteutukseen tuo musiikki. Etevä pianisti Kaisa Kulmala kannattelee tulkinnallaan elokuvallisuutta, joka Buster Keatonista puheen ollen on luonnollinen pohjavire.

Rauno Ahonen viihtyy estradilla eikä aikaile olla monena. Myypä hänen roolihahmonsa sitten niitä varaosia Vantaalla tai rännikouruja Kälviän keskustassa tai käyskeleepä eksyneenä valkokankaalla ”jossain hevon kuusessa”, hän on vahvasti ja uskottavasti läsnä. Ilmearsenaalissakin löytyy vaikka kivikasvoisuus onkin sattuneista syistä voitolla, onhan esimerkiksi Harry Dean Stanton, yksi esityksen vetävimmistä roolihenkilöistä, ollut kerran ”Venetsian Masennusbiennalessa ehdolla parhaasta ulkokohtaisesta miespääosasta”.

Tulkitsija tuo Hotakaisen koomiset surullisen hahmon ritarit ihan siihen viereemme istumaan. Ehkemme nyt niin Mike Tysonia, suoranuottista nyrkkeilijää koe syliin tulevaksi liikkikseksi mutta erikoislaatuinen, hiljainen ja pohdiskeleva poika joka jättää kiipeilemiinsä puihin lappuja ”käyty, kiitos” ja pyytää haravaa sivelemään ”varovasti maan selkää”, mitäpä hän on muuta kuin hyvin rakastettava.

Teksti istuu piilomerkityksineen luontevasti ilmaisuun. Repliikkien kuuluvaisuudessa vain on tarkentamisen varaa, lähinnä lauseen loppuja ajatellen.

Pieteetillä ja lämmöllä rakennettu ilta intiimissä teatteritilassa sai yleisöltä yhtä lämpimän vastaanoton.