Arvio: Elämä näyttämöllä
Pian valot sammuvat
Nuori, nouseva näyttelijä, jossa on paloa ja näköä, ja joka huomataan jo julkisestikin. Vanheneva ja yksinäistynyt tähti, joka opastaa sitkeästi nuorempaa ja lämmittelee uran muistoissa.
Miehet kohtaavat Studio Elsassa David Mametin pienessä ja napakassa näytelmässä Elämä näyttämöllä. Kokonainen elämän murroskohta tihentyy tuntiin ja kymmeneen minuuttiin. Hienoa. Syvälle päästään.
Lari Halmeen nuori John on itsetietoinen, hiukan vetäytyvä ja antaa vanhan Robertin puhua omiaan, opastaa ja ohjata. Asenteesta näkyy, ettei itse asiassa kiinnosta. Esko Roineen Robertissa taas henkilöityy alkuun opettajan itsetietoisuus, sitten vähitellen mureneminen, kateus ja avuttomuus. Nuori tulee niin helpon oloisesti ja menee ohi, eikä tunnu edes huomaavan sitä.
Miesten kohtaukset niin ”näyttämöllä” kuin pukuhuoneessakin etenevät pienin liikkein. Niihin on ladattu paljon. Erityisen vaikea paikka on toisen antama kritiikki. Oliko kohtaus tänään todella jähmeä?
Roineen Robertissa näkyy kehujen tärkeys, herkkänahkaisuus ja haikeus. Kun hän viivyttelee kotiin lähtöään nuoren Johnin keskittyessä harjoituksiinsa, se on kuin avunpyyntö: valot näyttämöllä sammuvat liian pian.
Tuttuja, samaistuttavia tunteita. Elämä on hirveän lyhyt, kun sitä katsoo taaksepäin. Mitä jää jäljelle?
Viimeisessä repliikissään Robert arvelee, että ehkä se on kuitenkin sen arvoista. Ihan varmasti on.