Arvio: Arsenikkia ja vanhoja pitsejä
Arsenikkia ja vanhoja pitsejä
Näytelmän nimi ei mones- tikaan kerro itse näytelmästä juuri mitään, esim. Teatteri Provinssin kesänäytelmä Lukkosulaa ja Lumpeenkukkia ei aukene yleisölle, muuta kuin ehkä siten, että kyseessä on komediapainotteinen näytelmä ja juuri samaa voidaan sanoa Helsingin kaupunginteatterin uusimmasta näytelmästä Arsenikkia ja vanhoja pitsejä.
Lähtökohtaisesti kyseessä on komediapainotteinen esitys, joka sitten lopulta aukenee mustalla huumorilla höystetyksi farssiksi. Näin minä esitystä luonehtisin.
Tarina tapahtuu New Yorkin Brooklynissä syksyllä 1940 ja tarinan keskushahmoja ovat Abby ja Martha joiden roolitus on päätetty miehittää Asko Sarkolalla ja Esko Roineella, siis naisten roolit annettu miehille. En tiedä onko tämä alunperin ollut tarkoitus, mutta näin tässä tapauksessa on ainakin menetelty. Maailman sivu on ollut paljon hauskempaa kun miehet ovat tehneet naisten rooleja, eikä päinvastoin ja kieltämättä aimo annos on saatu tähänkin esitykseen huumoria juuri tämän kautta.
Abby ja Martha asuvat yhdessä Abbyn aviomiehen Teddyn (Jari Pehkonen) kanssa, joka leikkii tai omasta mieles- tään on milloin Yhdysvaltain presidentti milloin joku muu merkkihenkilö. Naisilla on outo laupiaan työ, joksi he sitä nimittävät, murhata yksinäisiä miehiä ja haudata heidät juhlavasti kellariinsa.
Perheen kaikki jäsenet ovat yksi toisensa jälkeen enemmän tai vähemmän ”parantolaa” vailla. Alusta alkaen näytelmässä alkaa väärinkäsityksien suma, jossa katsojia hemmotellaan farsseille niin tyypillisillä yllätyskäänteillä ja uusilla roolihahmoilla, jotka kytkey- tyvät ydinjoukkoon. Tarinan käsikirjoitus on oivaltavan hauska, mutta todella hauskan siitä tekee itse ohjaus- ja näyttelijätyöt joita on nautinto katsoa.
Kun kaksi teatterialan suurnimeä, Asko Sarkola ja Esko Roine, joiden maneereita olen aina ihaillut ja niistä nauttinut suunnattomasti, kohtaavat lavalla parivaljakkona, niin sitä tulee myydyksi kertaheitolla. Jouko Klemettilä tekee Tohtori Einstein roolissa hienon työn ja kokonaisuuden, joka nousee erikseen mainitsemi- sen arvoiseksi.
Jälleen kerran Helsingin kaupunginteatterilta onnistunut valinta, kun haetaan viihteellistä teatteria ja sitä näytelmä aivan varmasti on.