Saavutettavuustyökalut

Helsingin Kaupunginteatteri

Arvio: Vaimoni on toista maata

Anja Salminen – Demari – 23.4.2010

Honey, Honey ja Hanistan

Tämä on lähtöasetelma: nuori pari on menossa naimisiin ja umpirakastunut. Ollaan honey, honey -hokemavaiheessa. Kylään tulee toinen pariskunta, joilla on meneillään raivoisa riita, mitä ei tietenkään voi oikein näyttää isäntäväelle.

Siitäpä sitten tapahtumat lähtevät vyörymään. Yhtäkkiä maailmankartalla on upouusi valtio Hanistan, jonka kieltä vieraileva tyttöystävä puhuu sujuvasti. Kumma vain kun sitä ei löydy kartalta. No, vanha kartta, tietysti.

Totta kai entistä köyhää neuvostovaltiota on autettava. Käkikello on esimerkiksi oikein sopiva kehitysapulahjoitus. Mutta ongelmia tulee rakastuneiden suhteeseen, kun Eiffeltorni lumisateessa uhkaa päätyä myös Hanistaniin…

Farssin kehittely hyppysissä

Tällaista on ranskalaisen Gilles Dyrekin farssissa (Venise sous la neige), suomeksi Vaimoni on toista maata. Jo näytelmän alkumetreillä on selvää, että Dyrekillä on farssin kehittely hyppysissä. Katsomo puhkeaa ulvomaan tuota pikaa ja sitä jatkuu koko puolitoistatuntinen.

Totta kai Dyrek panee halvalla sellaisia hyväntahtoisia hölmöjä, jotka uskovat kaikesta vain hyvää niin kuin nuori idealistinen pari. Samaan pesupaljuun joutuu myös kaikenlainen porvarillinen meno, jonka mukaan on mm. ihanaa kun setä tai joku esittää häissä Tsingis-kaani kipaleen. Mutta yhtä hyvin arvostelun kärki osuu toisen pariskunnan ylenkatsovaan ja armottomaan asenteeseen naiveja maailmanparantajia kohtaan.

Taitavasti istutettu Suomeen

Parhaansa farssin kehittelyssä tekee koko Lillanin pieni ryhmä. Ohjaaja Arn-Henrik Blomqvist oli tehnyt samasta näytelmästä ruotsinkielisen ohjauksen viime syksynä Lillanissa. Juttu on taitavasti istutettu Suomen oloihin aina nuoren parin kotia myöten (lavastus ja puvut Kaisa Rasila). Jutun alkuperäinen luminen Venetsia on vaihtunut Eiffeltorniksi ja jopa Puijon tornikin pääsee kuvaan mukaan. Blomqvistin ohjaus pitää sopivasti tempoa yllä, mutta ei ylettömänä, vaan hallittuna kohelluksena.

Näyttelijäneliköstä Helena Vierikko ja Sampo Sarkola esittävät kuhertelevaa paria sykähdyttävän inhottavasti. Joutuu miettimään, oliko se nuori rakkaus aikoinaan tuollaista. No, taisi olla, häpeä tunnustaa. Ja kolossaalinen riita syntyy helposti toisen puoleksikin väärästä sanasta.

Jonna Järnefelt ”ulkomaalaisena” tyttöystävänä vetää roolinsa taidolla. Uusi kielikin kuulostaa hänen suussaan aivan uskottavalta. Erityisesti hänen ja Kari-Pekka Toivosen epätoivoiset ilmeet ovat näkemisen arvoisia: miten tästä sotkusta päästään ulos kunnialla. Sukkelasti Dyrek sen ratkaiseekin ja katsomo lähtee hihittäen teatterista.

Komedian ja varsinkin farssin tekeminen on vaikea teatterin laji. Tässä nyt kerrankin komedia, joka oikeasti naurattaa, ja nauru jos mikä tekee hyvää sielulle ja ruumiille.