Saavutettavuustyökalut

Helsingin Kaupunginteatteri

Arvio: Vaimoni on toista maata

Seppo Suominen – Salonjokilaakso – 16.09.2010

Vaimoni on toista maata

Helsingissä Lilla Teaternissa pyörivä ranskalaisen Gilles Dyrekin käsikirjoittama Vaimoni on toista maata, on nokkela ja uudenaikainen komedia, jossa kotijuhlat muuttuvat kaaokseksi pienen väärinkäsityksen kasvaessa valtaviin mittasuhteisiin.

Vaimoni on toista maata, on nuoren sukupolven komedia. Missä se sitten näkyy, että kyseessä on 1966 syntyneen näytelmäkirjailijan teos?

Se näkyy ennen kaikkea tekstissä, jossa on käsitelty tämän päivän ilmiöitä ja kommunikointikieltä, joka eroaa ns. klassikoiden puhekielestä.

Näytelmää esitettiin Ranskassa ennätykselliset 500 kertaa vuosina 2003-2007, nimellä Venise sous la neige Pariisin tunnetuimmissa teattereissa kuten Palais des Glaces, Café de la Gare ja Pépiniére Opéra. Lisäksi näytelmä kiersi neljä vuotta Ranskaa, joten kyseessä on Ranskalaisittain menestysnäytelmä.

Pohjoismaiden kantaesitys oli Lilla Teaternissa syksynä, suomenkielisenä näytelmä
kantaesitettiin samassa paikassa.

Kaikki alkaa siitä kun Elina (Vierikko) ja Janne (Sarkola) odottavat illanistujaisiinsa
Jannen koulukaveria Ristoa (Toivonen) ja hänen uusinta naisystäväänsä Veeraa
(Järnefelt) joka on isäntäparille uusi tuttavuus.

Vierailu alkaa Riston ja Veeran kannalta huonosti, sillä heillä on meneillä ”perheneuvottelu” ja Veera mököttää, kun Risto yrittää pitää kulisseja pystyssä. Elina ja Janne ovat onnensa kukkuloilla ja innostuneita vierailusta.

Koska Veera ei puhu mitään, niin ei aikaakaan kun isäntäpari keksii, että Veera onkin
ulkomaalainen ja Suomea taitamaton. Veera hyppää tähän luuloon mukaan ja alkaa
näytellä ulkomaalaista, jota Risto ei voi isäntäparille paljastaa.

Näistä alkutekijöistä alkaa riemastuttava näytelmä, jota suurenmoiset näyttelijät vievät eteenpäin hienosti ja nauttivalla tavalla.

Kuten hyvään teokseen kuuluu, näytelmässä on sopivassa suhteessa vauhtia ja seesteisempiä kohtia ja yllätyskäänteitä satelee katsojalle jatkuvasti.

Vivica Bandler aloitti Lillanissa komedioiden, farssien ja cabareen aikakauden,
jota Lasse Pöysti ja Birgitta Ulfsson Lilla Teaternin johtajina (1967-1974) jatkoivat,
kuitenkin pitäen oman ruotsinkielisen teatterilinjansa.

Talossa on siis totuttu näkemään jo vuosikymmenien ajan myös komediaa, jota Helsingin kaupunginteatterin nykyisin isännöimä ”uusi Lillani” ansiokkaasti jatkaa ja josta Vaimoni on toista maata, on tyylipuhdas esimerkki.

Joskin muutosta on viime vuosina tullut siinä suhteessa, että teatterin esityskielenä on tätä nykyä myös Suomi.