Arvio: Koljatti
Satiirin ruoska lyö Vanhasta
Koljatti-näytelmä lyö lujaa Matti Vanhasta. Jari Tervon romaanissa koheltavan pääministeri Pekka Lahnasen voi vielä tulkita yleisemmin vallankäyttäjäksi, vaikka hyvin, hyvin, hyvin paljon Vanhasta muistuttavaksi. Helsingin kaupunginteatterissa satiirin ruoska viuhuu nimenomaan ex-pääministerimme selkään.
Lahnasen roolin esittäjä Antti Virmavirta suorastaan imitoi Vanhasta. Se on tietysti tiukka vihje, mutta näköisyyden ja tapaisuuden illuusio voisi syntyä muutenkin.
Ratkaisevinta on näyttämöpuheiden nivoutuminen siihen, mitä yhteiskunnassa, politiikassa ja Vanhasen elämässä on tapahtunut näytelmän nyt-hetken jälkeen. Niiden jännite luo huumorin ja ohjaa ajatusten suunnan.
Mitä Lahnanen ja hänen vastapoolinsa sanovat?
Pääministeri vakuuttaa, että ”kyllä tuollaiset asiat jäisivät mieleen”, ”rehellinen pitää olla” ja ”minähän jatkan vielä 20 vuotta”.
Hänen neuvonantajansa ja aisoissapitelijänsä julistavat, että jos Lahnanen jää jostain kiinni, koneisto pysyy hänen kanssaan yhdessä rintamassa, sillä ”meillä keskustassa kaveria ei jätetä”. Taustalla leijuvat vaalirahat ja vastuunkannot, ja kukko laulaa monta kertaa.
Lahnanen kompuroi alkoholikantansa kanssa, naisten kanssa, puoluekenttänsä kanssa, sisäpiirinsä kanssa, ulkopolitiikan kanssa ja oikeastaan kaiken kanssa.
Muillekin tahoille räiskettä riittää. Näytelmä on ajankohtainen ainakin seuraaviin eduskuntavaaleihin asti.
Raila Leppäkosken ohjaamaa esitystä leimaavat unenomainen surrealismi ja hyvän ja huonon maun rajan siirtäminen. Se on kaikkea muuta kuin poliittisesti korrekti.
Antti Mattilan lavastuksessa on seinä- ja lattialuukkuja. Luukuista ilmestyy keitä milloinkin, ja ne johtavat mihin kulloinkin. Kellarissa kolisee, ja romaanin tuntijat aavistelevat, mitä siellä on. Teatteriesityksessä kolina jää kuitenkin mysteeriksi.
Hyvän maun maistelu alkaa jo lakun imeskelystä. Maahanmuuttajamies on kuin lakritsipaperista leikattu rasistin mielikuva. Ranskalaiset pierut paukkuvat ja pärisevät. Pahvipääpoliitikot — joita ammutaan kuin Kansallisteatterin Tuntemattomassa — keikkuvat toisaalta makuosastossa, toisaalta surrealismipuolella.
Siitä, missä makujen raja kulkee, ei tietenkään ole yhtä totuutta. Minusta irvailu jäi hyvälle puolelle, vain koettelemaan sietokykyä.
Sitä paitsi irtopään alta paljastuu syvä humanismin julistus.
Antti Virmavirta toteuttaa Lahnasena osuvaa, hikistä näköisteatteria. Sanna-June Hyde on jämäkkä neuvonantaja ja uusin silmäniskujen kohde. Muut näyttelijät vaihtavat vaatteita lennossa muuntuen hyvin realistisista henkilöistä hyvin abstrakteiksi.