Arvio: Eila, Rampe ja palvattu onni
Eila ja Rampe
onnellisissa merkeissä näyttämölle
Sitä se juuri on, onnistuminen lyhytproosan ja draamataiteen yhdistelmässä. Kerrotaan niinkuin ei näyttämöllä oltaisikaan, pikemminkin kuin lähikaupassa, julkisessa kulkuneuvossa, vastaanottotiloissa tai yleisessä saunassa.., jos sellaisia vielä olisi. Repliikit napsahtavat kuin tikkanuolet ja kaikki äänessä olijat arvelevat osuneensa napakymppiin. Peliä sivusta seuraavat saavat rauhassa asettua kuka kenenkin kannalle ja olla paljastamatta korttejaan. Vieruskaverille voi korkeintaan todeta salamyhkäisesti, että ”mitäs tässä, hissuksiin mennään”.
Mansen julkkikset, Eila, Rampe ja Likka, olisivat – kukaties jo ovatkin – otollinen tutkimuskohde sosiologeille. He kun ovat murremausteella tai ilman ennen muuta hyvin hyvin suomalaisia. Piintyneine käsityksineen ja tapoineen, ennakkoluuloineen ja luonteenpiirteineen. Paitsi tunnistettavia myös rakastettavia sillä kukapa nyt ei itseään rakastaisi! Sinikka Nopolan fiktiiviset hahmot ovat hypänneet kirjan sivuilta teatteriin. Sisääntuloa voi kuvata läpimurtona!
Heidi Herala ei ehkä muistuta ulkoisesti lukijain saamaa mielikuvaa Eilasta, mutta vähät siitä. Hän ottaa kentän miten tahtoo. Hänessä on äitiä ja tyttöä, hänessä on vaimoa ja päsmäriä. Mutta ennen muuta hänessä on ikinaisellisuutta. Eihän se Eilan kohdalla aina plusmerkkistä ole se naisellisuuden ilmiasu. Väliin käy niin että ensin tulee puhetta solkenaan, sitten ajatukset perässä ja jokunen sammakko välimerkiksi. Mutta sekös juuri on mannaa tulkitsijalle, komediennelle. Että juuri tämä Eila hurmaa myös vävykandidaatin, niin sitä ei silminnäkijä ihmettele…
Heidi Räsäsen intuitiivisesti ohjaama näytelmä on ”road-tarina”, jossa haetaan Suomen nähtävyyksistä vielä Näsinneulaakin parempi, Tuurin kyläkauppa, josta saatava edullinen palvikinkku lämmittää mieltä enemmän kuin ihmeparantajan luona käynti. Varsinkin kun ”kaarettavaks”joutuu Eila, eikä se jonka jalka niksuu elikkäs Rampe.
Kun Rampena on Ilmari Saarelainen, vähäeleisen komiikan mestari, niin roolisuorituksesta tulee herkullisesti rajattu suomalaisen miehen prototyyppi, mieluummin vetäytyvä, ”ei puhu eikä pussaa”-sankari. Saarelainen on dialogissa hyvä syöttäjä ja siten vastanäyttelijänä erinomainen.
Leena Rapola antaa kiintoisat kasvot Eilan ja Rampen tyttärelle. Varovaisesti itsenäistyvä ja kapinahenkeä muhitteleva sinkku Likka tarjoaa yllätyksiä niin armaalle ”äitihirmulleen” kuin poikaystävälleen Pirkalle, joka kamppailee omien estojensa kanssa ja pakenee vaikeaselkoiseen verbaliikkaan, tutkijan kieleen. Rapolassa on herkkyyttä ja poweria. Petri Poikolaisessa Pirkkana herkkyyden lisäksi otolliset ainekset paniikkihäiriöön. Poikolainen on vetoava kompleksisuuden ilmaisussaan, rakkautta samanaikaisesti kaipaavana ja pakenevana.
Maija Kaunismaan säveltämät laulut tuovat kokonaisuuteen niin tunnelman tehostetta kuin oivaa lisäarvoa. Niissä huumori nousee pintaan, mutta myös häivähtävät varjot, ihmismielelle ominainen selittämätön kaiho. Koko tiimi laulaa hyvin ja selvittää koreografian näppärästi. Hohtohetki on Heralan tonttuleikin pätkä, lysti muistelma koulun joulujuhlasta.
Katariina Kirjavaisen näyttämökuvan satuisa selkeys sopii sekä turvalliseen interiööriin että matkan päälle. Mainittakoon, että stadi ei suinkaan jää ulkopuolelle kerronnan. Maailmaa pitää avartaa vaikkapa Sibelius-monumentin äärellä ja onnellisuuden olemusta tuumailla. ”Pääsisköhän tänä suvena mustikkamettään?”, lausahtaa Rampe, ja Eila kuittaa: ”Sulla se on aina tommosta piäntä.”