Saavutettavuustyökalut

Helsingin Kaupunginteatteri

Arvio: Wicked

Pirjo Puukko – Hämeen Sanomat – 28.8.2010

Wicked tarjoaa taikuutta näyttämön täydeltä


Helsingin Kaupunginteatteri aloitti kautensa jälleen musikaalilla, kuten niin monena vuonna aiemminkin. Tänä syksynä lavan valloittavat Oz-maan kansalaiset, jotka kutovat Wicked-tarinaansa Ihmemaa Ozin juoneen pujotellen.


Taustajoukko on nimekästä ja palkittua ja jälki sen mukaista. Näyttämö täyttyy osaavista ja innokkaista nuorista, joiden lavasäteily on kohdallaan.


Mutta mitä muuta musikaali tarjoaa kuin teknistä osaamista, ja minkä ikäiselle yleisölle se on suunnattu?


Juoni ei ole satuluonteestaan huolimatta helpoimmasta päästä – ainakaan, jos ei ole tutustunut Ihmemaa Oziin. Käsiohjelma auttaa tässä pulmassa, sillä se tarjoaa varsin seikkaperäisen synopsiksen.


Kieli on sen verran hankalaa, ettei se kaikkein pienimmille aukea. Toki pelottavuusakselikin pudottaa pienimmät pois.


Musiikin tyylilaji ei ehkä houkuttele puhtaasti rock-orientoituneita ja klassinen laulutapakin saattaa pudottaa joitakuita pois.


Näyttävyydessään musikaali tarjoilee kuitenkin elämyksiä lavan täydeltä ja tarinan teemoissa on paljon noukittavaa tämän päivän maailmaan.


Paha Lännen noita asetetaan vastakkain hyvän kanssa, mutta hyvän ja pahan luonnetta avataan syvemmältä ja sanojen yksimerkityksisyys rikotaan. Eväitä on siis moneksi.

Yhteiskunta sadun takana



Pääosissa ovat rikas ja hemmoteltu kaunotar Galinda sekä iholtaan vihreänä syntynyt Elphaba. Sattuma saattaa heidät yliopistolla huonetovereiksi. Mutkien kautta he ystävystyvät ja hyväksyvät toistensa erilaisuuden.


Anna-Maija Tuokko esittää hunajaista Galindaa ja tekee tästä herkullisen kepeän blondi-karikatyyrin. Musikaalin komiikka syntyy nimenomaan Galindan hahmon ympärille.


Maria Ylipään esittämä Elphaba joutuu kulkemaan karikkoisen tien erilaisuutensa vuoksi, mutta se on myös tie kasvuun ja ymmärrykseen.


Molemmat suoriutuvat laulu-urakastaan todella komeasti ja tekevät hahmoistaan dynamiikaltaan mielenkiintoisen ystäväkuvan.


Tyttöjen käymä yliopisto valmentaa muun muassa taikuuteen, johon Elphaballa tuntuu olevan luontaisia taipumuksia. Ozin Velho on valtakunnan päävaikuttaja ja Elphaballe tarjoutuukin tilaisuus tavata tämä.
Kaikki ei ole miltä näyttää, sillä Velho paljastuu tavikseksi, joka piiloutuu ison naamion taakse. Hänellä on vallan symbolit, mutta taito on silkkaa hämäystä.


Vallan välineekseen Velho haluaa Elphaban taidot Ursula Salon mainiosti esittämän opettajan/lehdistösihteerin avustuksella.


Musikaali on erikoinen sekoitus satua ja todellisen maailman problematiikkaa.
Ahneus ja kunnianhimo pyrkivät pintaan siellä, missä niille vain paikka aukeaa. Eläinten ja ihmisten oikeudet, erilaisuuden ymmärtäminen, kateus ja rakkaus – kaikki ovat läsnä.


Teemojen moninaisuus usuttaa välillä ylitulkintaankin näyttämön tarjoaman runsauden kautta.
Hans Berndtssonin ohjaama esitys on liikkuva ja moneksi muuntuva. Se tarjoaa hyvin esitettyä musiikkia ja tanssia. Lavastus on kekseliäs ja puvustus mielikuvituksellinen.


Tarina on monisäikeinen eikä sorru itsestäänselvyyksiin. Jotain jäin silti kaipaamaan – koskettavuutta?