Arvio: Enron
Kun tappiotkin myydään voittoina
Amerikkalainen energiayhtiö Enron rysähti Yhdysvaltojen historian suurimpaan konkurssiin syksyllä 2001. Sitä ennen se oli ollut häikäisevä menestystarina. Liiketoiminta, kaasun ja sähkön tukkumyynti, ei kuitenkaan ollut kestävällä pohjalla, vaan kirjanpitoa oli sumeilematta vääristelty jo vuosia ja osakekursseihin pumpattu ilmaa.
Todellisuus tarjoaa siis huiman draaman ainekset. Helsingin Kaupunginteatteri on tarttunut tuoreeltaan nuoren Lucy Prebblen näytelmään, joka sai ensi-iltansa Isossa-Britanniassa vasta viime vuonna.
Kari Heiskasen ohjaama keinottelutalouden oppitunti on sähäkkä esitys. Lavastaja Antti Mattila uskaltaa pitää suuren näyttämön melko tyhjänä. Se on silti täynnä toimintaa ja joukkokohtauksia, rytmi pitää eikä tyhjäkäyntiä tule vaativasta aiheesta huolimatta. Katsojaa helpotetaan käyttämällä kertojia, jotka lyhyesti valottavat joitakin avainkohtia. Harkiten käytetty videokuva tuo lisäulottuvuuden.
Enron on pitkälle miesten näytelmä. Johtokolmikko ja samalla näytelmän konnat, pääjohtaja Jeffrey Skilling (Eero Aho), hallituksen puheenjohtaja Kenneth Lay (Seppo Maijala) ja rahoitusjohtaja Andrew Fastow (Iikka Forss) tekevät vahvat roolit. Erityisesti Aho on täyttä teflonia roolihahmonsa häikäilemättömässä kunnianhimossa ja ahneudessa.
”Jos Enronin työntekijä ei herää aamuneljältä sydän jyskyttäen, hän on huono työntekijä. Vain heikot ja epäpätevät menevät valtiolle töihin”, Skilling julistaa.
Enron näyttää yhtiön nousukiidon, menestyksen huuman, vauhtisokeuden ja liukumisen laittomiin keinoihin. Voitonhuuma rinnastuu seksiin ja metsästykseen – vaiko sotaan? Se, miten velkoja piiloteltiin apuyhtiöihin, tuodaan näyttämölle aivan herkullisella visuaalisella tavalla. Tiheä kohtaus on sekin, jossa yhtiö sammuttaa Kaliforniasta valot keinottelemalla sähkökaupoilla.
Yhtiön johto kääri salamana miljoonansa ennen romahdusta, ja sijoittajienkin varoja turvattiin. Republikaanit, etunenässä isä ja poika Bush, ehtivät saada tukevan vaalituen yhtiöstä. Sen sijaan 20 000 työntekijää menettivät työpaikkansa, sairausvakuutuksensa ja monet myös eläkesäästönsä. Osakkeenomistajat ja velkojat jäivät nuolemaan näppejään.
Räväkkään ja kärjistettyyn tositarinaan olisi kaivannut jotakin inhimillistä säröä. Ihmiset tekivät näitäkin päätöksiä, eivät robotit. Skillingin pieni tytär esittää lapsen vilpittömyydellä niitä kysymyksiä, joita isä ei halua pysähtyä miettimään, eikä pysähdy. Lyhyt, kiivas keskustelu vahtimestarin kanssa edustaa ainoaa kontaktia työntekijöihin.
Kuten tiedämme, ahneus ja keinottelu eivät loppuneet Enronin konkurssiin. Esimerkiksi Kreikan valtion kirjanpitotemput ja suomalaisten eläkejohtajien huippupalkkionkorotukset takaavat, että näytelmä pysyy kuuman ajankohtaisena.