Arvio: Enron
Tarina amerikkalaisesta tosielämästä
Helsingin Kaupunginteatteri tarjoaa oppitunnin taloushuijauksista
Ennakolta saattaa tuntua huonolta ajatukselta kertoa teatterin keinoin tositarinaa liike-elämän piireistä. Varsinkin jos tapahtumat ovat niin tuttuja kaikille, että lopputulos tunnetaan yleisesti.
Amerikkalaisen jättiyrityksen Enronin nopea nousu ja syöksylasku kirjanpitorikosten paljastumisen mukana on kuitenkin onnistunut Helsingin Kaupunginteatterissa. Se tavallinen tarina kerrotaan Kari Heiskasen ohjauksena koruttoman tavanomaisesti, mutta vahvan näyttelijäntyön varassa koskettavasti.
Kolmikymppisen brittidramaatikon Lucy Prebblen kirjoittama Enron on ollut Englannissa valtava menestys. Se palkittiin vuoden 2009 parhaan uuden näytelmän TMA Awardilla. Menestys lienee herättänyt mielenkiinnon nopeaan tulkintaan Suomessakin.
Raakaa törkeilyä
Enron-näytelmän asetelmat ja tapahtumien kulku on tosiaan draamallisesti entuudestaan tuttua Dallas- ja Dynastia-henkistä menoa. Enronin hallituksen puheenjohtaja (Tom Wentzel) ja pääjohtaja (Seppo Maijala) ovat leppoisia, arvostettuja patruunoita.
Jotain on kuitenkin tapahtunut ajan hengessä, kun toimitusjohtajaksi nimetään yllättäen aggressiivinen Jeffrey Skilling (Eero Aho), vaikka talon oma ulkomaantoimintojen vetäjä Claudia Roe (Milka Ahlroth) tuntuu olevan vahvoilla.
Firman sisällä suhteita hoidetaan lahjonnalla ja avoimesti välineellisillä seksiakteilla. Jeffreyn loistokeksintö on lyöttäytyä yhteen innovatiivisen rahoitusjohtajan Andy Fastowin (Iikka Forss) kanssa. Andy kehittää pitkän yritysten ketjun, johon piilotetaan emo-Enronin velat – ja kaukana loppupäässä on Andyn oma pikkuinen paperiyritys.
Vahvat miesnäyttelijät
Enron on nimenomaan miesten näytelmä. Kari Heiskanen liikuttelee suurta joukkoa paitahihasillaan hääriviä sliipattuja businessmiehiä. Hienot koreografiat vieraannuttavat näytelmän realismin teatterilavalle.
Näyttelijöistä erottuu kaksi erinomaisesti onnistuvaa ryhmää. Eero Aho ja Iikka Forss ovat niljakkaita pääkonnia. Seppo Maijala, Tom Wentzel ja Markku Huhtamo ovat yrityskäytäntöjen seuraajia, hyväksyjiä ja kärsijöitäkin. Milka Ahlrothin pyrkyrimäinen Claudia lukeutuu Ahon ja Forssin kanssa koviin ”äijiin”.
Teatterimaista inhimillisyyttä Enroniin tuo Jeffin kohtalo. Kun kirjanpito alkaa valjeta, Jeff menettää yöunensa (”Viimeksi olen nukkunut kunnolla 14-vuotiaana.”), havaitsee vainoajia ja salakuuntelua kaikkialla. Koskettava rinnastus on myös Jeffin pikku tyttären vilahtaminen painajaismaisina hetkinä kohtauksissa. Andyn painajainen on velkojen piilottaminen. Lavalle ilmestyy kaksi mammuttia, raptoria, joiden kitaan velat syötetään.
Helsingin Kaupunginteatterin Enron on hyvä nykynäytelmä. Mieleen nousee useampikin Pasi Lampelan menestyjien kulisseja kaatava näytelmä, myös Helsingin Kaupunginteatterin näyttämöltä. Enron sopii myös yritystilaisuuksien ohjelmaksi. Katsojan – asiakkaan, työntekijän – kannattaa kuitenkin tutkiskella isäntäyrityksen tavoitteita: Näin muualla, ei meillä! Tai myös: Kun firma uskaltaa näyttää miten muualla on tehty, niin kukaan ei usko sen itse toimivan yhtä törkeästi!