Arvio: Enron
Enron on ajan hermolla
Eipä ole taviksen elämässä sitä oikein isoa jännitystä, sitä joka liittyy rahaan ja sen heilahteluihin. Että nouseeko vai laskeeko kurssi… Mutta nyt on pörssit käyty ja kurssit testattu. Mitä jäi käteen?
Niin paljon vilahti miinuspuolelle, että meni viimeinenkin usko öky-yhtiöihin!
Brittidramaatikko Lucy Prebblen näytelmä on tapaus maailmalla, koskapa pohjana on tositarina, energiajätti Enronin nousu ja tuho. Näyttämö on erinomainen paikka nostaa kissa pöydälle jo pelkästään informaation vuoksi, sillä vaikka tiedon tulva on nykyisin niin suurta, se on myös pitelemätöntä. Täällä kaukana pohjolassa ei välttämättä oivalleta, mitä jossakin Houstonissa ja sen kabineteissa oikeasti tapahtuu. Havainnollinen esitys kuplasta ja sen puhkeamisesta kukaties verottaa meilläkin tulevien nenästä vedettävien määrää.
Enronin perustamat tytäryhtiöt olivat apuna verojen kiertämisessä, takasivat vapaat valuutansiirrot ja anonymiteetin. Taktiikkaan kuuluivat myös tiiviit siteet poliittisiin päättäjiin, ja yhtiö ymmärsi vaalirahoituksen päälle. Miljardivoitot olivat illuusiota, itse asiassa mentiin peppuluisua ja lujaa. Amerikan suurimpiin yrityksiin lukeutuva Enron hakeutui vararikkoon loppuvuodesta 2001, ja oikeudenkäynti alkoi vuonna 2006.
Pääsyytetyistä pomomiehistä suurimman tuomion sai Jeffrey Skilling, 24 vuotta ja neljä kuukautta vankeutta ja hänet määrättiin korvaamaan 26 miljoonaa dollaria Enronin eläkerahastolle. Osakkeenomistajat menettivät lähes kaiken ja tuhannet työntekijät eläkesäästönsä. Vaaka oli täydellisessä epäsuhdassa, sikarikastuneet/ puille paljaille jääneet.
Mutta kysymys on siltikin ennen muuta hyvästä näyttämöteoksesta, johon Helsingin Kaupunginteatterissa on suhtauduttu uteliaisuudella ja pieteetillä. Kari Heiskasen ohjauksen elokuvamaiset episodit kantavat aihetta kiintoisasti, ja estradin jättimäisyys ja autius luo oivallisen kontrastin tiheätunnelmaisille tapahtumille. Toiset vaeltavat siellä – rahapiireissä – kuin kotonaan, toiset menevät peesissä, ja harvassa ovat ne jotka hakevat järkeenkäypiä vastauksia ja selityksiä. Analyytikotkin ovat kierroksen jäljessä.
Eero Ahon Jeffrey Skilling on virtaviivainen roolisuoritus. Pää pilvissä, luja usko omiin poikkeuksellisiin kykyihin ja vailla omaatuntoa. Menestys hivelee ja huumaa. Ahon replikointi on viileän selkeätä, ja hän ui Skillingin kuvioissa kuin kala vedessä. Seppo Maijala on yhtä uskottavasti pääjohtaja Kenneth Lay. Hän on pehmeämpi, valoisampi ja hyväuskoisempi, mutta taatusti yhtiön mies. Maijalassa on vetoavuutta ja auktoriteettia, hän ottaa tilan haltuunsa luonteikkaasti.
Kypsää ammattitaitoa tuo mukaan niin ikään Tom Wentzel. Kukapa ei luottaisi niin charmikkaan ja osaavan lakimiehen palveluihin. Ja iloinen yllätys oli Iikka Forssin ovela ja sujuvasanainen Andy Fastow, mestari ”pörssipokerissa” mutta viime kädessä ei kovinkaan lojaali työtovereitaan kohtaan.
Omaa väriään toi kuvaan Rauno Ahonen tupla-asiantuntijuudellaan ja -tulkinnallaan, hänen hallitsemallaan nukkehahmolla oli myös painava sanansa sanottavana.
Naiset, kauniit tottakai, soittavat Enronissa toista viulua. Mutta seksikkäästi tietenkin, ja mainittua avua hyväkseen käyttäen. Laskelmallisuus kuitenkin noteerataan, eivätkä voimakas tahto ja älykkyys viime kädessä paljon paina. Naisrooleista vaateliain on uskottu Milka Ahlrothille, joka hoitaa tehtävän vivahteikkaasti.
Esityksessä on kekseliäitä yksityiskohtia – mm. laatikko- ja saippuakuplasymboliikkaa – joiden ansiosta tarina saa viihteellisen ulottuvuuden. Roolihenkilöiden hakeutuminen välillä mikrofonin ääreen kertojiksi luo suvantopaikkoja. Ja nuorten miesten ”kuoro” ja heidän lystisti hallitsemansa koreografia sekä pörssipelin konkretisoiminen korostetusti – milloin rahasalien kakofonialla milloin jättikokoisella nopealiikkeisellä grafiikalla – jäsentää Antti Mattilan näyttämökuvaa joka on sinut juuri tämän toteutuksen kanssa. Erinomaisen toteutuksen.