Arvio: Destruction Song II
Huimaava kokemus
Kauneus ja mustuus saumattomassa liitossa – on silkkaa nautintoa katsoa Destruction Songia. Kenneth Kvarnströmin uusi teos, jonka ensi-ilta oli Norrlandsoperassa viime marraskuussa, ja joka nyt aloittaa Ruotsin kiertueensa, pitää katsojan otteessaan joka hetki. Lähtien ensimmäisestä korvat huumaavasta shokista kun kaksi mustaksi naamioitua tanssijaa tulevat sisälle noen ja heijastelevien metalliprismojen maailmaan, herkkään loppuun hiljaisuudessa, kun musta varjo uudelleen ilmestyy Sofia Karlssonin yksinäisen hahmon taakse. Katsoja haluaa vain pysyä tuolissaan ja antaa vaikutelmien tulla sisään.
Kenneth Kvarnströmin paluu oman ryhmänsä koreografiksi on yksi parhaista asioista mitä ruotsalaisessa tanssimaailmassa on tapahtunut, jos haluaa kokea perinpohjaisesti rakennettujen tanssiteosten uudelleensyntymän. Koreografian rakenne, vuorovaikutus Jens Sethzmanin luoman tilan kanssa, Jukka Rintamäen musiikki, Helena Hörstedtin puvut (sama työryhmä kuin OreloB-teoksessa Göteborgin oopperalle) ja eikä vähäisimpänä tanssijoiden kyky omaksua jokainen liike. Erittäin hyvää. Vertaistaan vailla.
Koreografi on löytänyt tanssijoistaan Sofia Karlsson, Johanna Klint ja Janne Marja-aho loistavan herkkäkuuloisen trion: outo ja pehmeä kuin kuminauha veistetyissä sooloissa, duetoissa ja trioissa.
Kvarnströmin kädenjälki näkyy koristeellisissa yksityiskohdissa ja saumattomissa liikeaalloissa, jotka luovat raskaan pehmeyden kaikkiin liikkeisiin, taaksepäin kulkevissa askeleissa ja räjähtävän nopeissa jaloissa. Samaan aikaan hänen koreografiansa on kypsynyt; elohopean lailla nopea virtaavuus ja nopeat pysähdykset muuttuvat merkityksellisiksi ja tulkinnallisiksi. Aika ja kuolema ovat jättäneet jälkensä usvan täyttämään pimeyteen, jossa tanssijat ilmestyvät ja katoavat.
Destruction Songissa on neljä osaa, ja epilogi. Teos alkaa dystooppisesta äänten kakofoniasta, jonka on luonut monipuolinen säveltäjä Jukka Rintamäki. Kaksi ilkeää kasvotonta hahmoa vaikuttaa selvinneen katastrofista. Mutta heidän pehmeät ja jatkuvat liikkeet helpottavat painetta. Kädet muuttuvat siroiksi ja teräviksi kynsiksi pimeydessä. Janne Marja-ahon tanssima seuraava soolo, joka keskittyy selkään, hengittää menetystä ja yksinäisyyttä. Musiikissa on metallinen kaiku.
Kahdessa kohtauksessa valkoinen aukko takaseinässä rikkoo mustuuden. Tanssijoiden silhuetit alkavat elää, syke ja tempo kiihtyvät. Ne leikkisästi, lähes itämaiseen tapaan, kirjailevat muotoja. Kiemurtelevien kehojen ketju vaikuttaa katkeamattomalta silloinkin kun tanssijat menettävät otteen toisistaan. Tanssimisen ilon ikiliikkuja.
Vastakohtaisesti jotkut kohtaukset ovat lähes uneliaan meditatiivisia tai monimielisesti hellyyden ja hallitsemisen liikkeelle panemia, kuten duetto katoavan bassoääneen kaiun kanssa. Kun Sofia Karlsson raahaa Janne Marja-ahon antautunutta ja heikkoa hahmoa viimeiseen tanssiin, akustisella kitaralla soitettu tunteikas melodia täyttyy melankoliasta oudon kauniissa jäähyväisissä.
Destruction Song on sensuelli ja melankolinen, se menee suoraan sydämeen. Voi vaan ilolla onnitella Kenneth Kvarnströmiä teatterikriitikkojen tanssipalkinnosta vuonna 2008