Saavutettavuustyökalut

Kaupunginteatterin lipunmyynti on jälleen avoinna! Jatkamme vielä peruttujen esitysten lippujen siirtoa ja rahojen palautusta.
Helsingin Kaupunginteatteri

Arvio: Destruction Song II

Annikki Alku – Demari – 24.11.2010

Vahvan liikkeen ja mustan värin tyylikäs liitto


Koreografi saa harvoin tilaisuuden työstää teostaan uudelleen. Näin kävi Kenneth Kvarnströmille hänen ryhtyessään tekemään kahden vuoden takaista kolmelle tanssijalle tehtyä Destruction Song –teostaan Helsingin kaupunginteatterin tanssiryhmän viidelle tanssijalle. Kahden naisen ja yhden miehen esityksestä piti tulla uusi versio neljälle miehelle ja yhdelle naiselle.

Aivan näin ei ainakaan ensi-illassa ollut, sillä sairastapauksen vuoksi Destruction Song II esitettiin neljällä tanssijalla ja lopun duetossa vieraili alkuperäisversiossa mukana ollut Sofia Karlsson.


Näin alkuperäisversion sen vieraillessa viime vuonna Helsingin Juhlaviikoilla. Yhden katsomiskerran jälkeen en missään tapauksessa voi sanoa muistavani teosta täysin, mutta huomasin nyt kiinnittäväni huomiota osittain eri asioihin kuin ensimmäisellä kerralla. Myöskään tuhon ja kaiken loppumisen tunnelma ei nyt ollut läheskään niin voimakas kuin aikaisemmin.


Huomio käsiin


Kvarnström tunnetaan ennen kaikkea vahvasta, viimeistellystä ja kokonaisvaltaisesta abstraktista liikkeestä, joka virtaa yhtä aikaa herkän sensuellina ja terävän leikkaavana läpi teoksen. Tämä kaikki vaikutti esityksessä edelleen, mutta nyt esiin nousivat sekä liikkeellisesti että visuaalisesti tanssijoiden sormet ja kämmenet. Ne korostuivat ainoina vaaleina kohtina tanssijoiden täysmustia asuja vasten ja lisäsivät hämähäkkimäisesti liikkuessaan Helena Hörstedtin suunnittelemien pukujen hyönteismäistä vaikutelmaa.


Koska tanssijat liikkuivat varsinkin teoksen alkupuolella suurimmaksi osaksi ryhmänä toisistaan erillään unisonossa, saivat lyhyetkin kontaktin otot hyvin suuren merkityksen. Siksi myös teoksen kahdesta duetosta muodostui esityksen keskeisiä osuuksia.


Niistä ensimmäinen Janne Marja-ahon ja Jenni-Elina Lehdon sitkeäliikkeinen kaksintanssi oli kuin katsojan valmistelua lopun kauniille hyvästijättöduetolle, jonka Marja-aho ja Karlsson esittivät hyvin koskettavasti, mutta kuitenkin siten neutraalisti, että katsoja sai itse päättää mikä loppui ja miksi.


Vaikka teos oli nimeään myöten hyvin tummasävyinen ja musta oli kaikin tavoin esityksen lähtökohta, ei se kuitenkaan ollut synkkä. Siihen se oli ihan liian tyylikäs. Jenz Setzhmanin mustalla ja valkoisella valolla leikittely ja Jukka Rintamäen tummanpuhuva musiikkivyörytys loivat futuristista tuhon tunnelmaa, joka yhtä aikaa oli sekä vaikuttava että etäännyttävä.


Marja-ahon ja Lehdon lisäksi tiukkaa ja tarkkaa työtä tekivät myös Valtteri Raekallio ja Kenneth Bruun Carlson. Koko nelikko toteutti esityksen niin varmasti ja viimeistellysti, ettei siihen ole mitään lisäämistä.