Laila Kanon: Stadin friidu, jatkosodan rakkaustarina. Helsingin kaupunginteatteri, Elsa-näyttämö. Dramatisointi ja ohjaus
Tuija Töyräs, lavastus ja valo- sekä projisointisuunnittelu Tina Jokitalo, puvut Maija Pekkanen, äänet Jokke Heikkilä, koreografia
Ari Numminen. Rooleissa Ursula Salo, Oskari Katajisto ja Pekka Huotari.
Laila Kanonin omaelämäkerrallinen kirjeromaani Stadin friidu ja metsien mies kuuluu luettuihin ja rakastettuihin muisteloihin.
Ihminen hakee onneaan sodan kourissa. Ei käy siten, kuin piti. Jatkosodan moninaiset vaiheet verottivat rintamalle rientäneen
kirkasotsaisen ja miesten mielimän stadin friidun aikeita niin aviomiehen kuin ystävänkin verran.
Laila Kanonin muistelema tarina kohottaa toiveikkuudellaan ja liikuttaa traagisuudellaan.
Helsingin kaupunginteatterin Elsa-näyttämölle valmistunut teatteriversio ei täysin vältä kirje- ja päiväkirjadramatisoinneille
ominaista minäkertomisen eli yhden totuuden epädramaattista laahausta. Kun yli parituntisena hieman pitkän oloinen ilta on
ohi, katsojan mieli on kuitenkin ylämaissa.
Saimme sittenkin otteen ihmisen valoisista ja vitaaleista vaihtoehdoista, samoista, joista Laila Kanonin lukijakin vaikuttui.
Aiheen perimmäistä pasifismia unohtamatta.
ja yhden naisen triangelidraama kera naisen lumovoiman ja miesten eliksiiristen soidinmenojen on hymyhuulin, mutta vakain
aikein tehtyä lumonähtävää.
Vivahteita on paljon, mutta mitään ei ole liikaa. Nuoren ohjaajan luomus kuhisee elämää, rakkautta, erotiikkaa, mutta myös
kuoleman kumppanuutta ja pelon läsnäoloa kypsästi ja uskottavasti.
Paljon on kiinni näyttelijöistä, vaikka itse näyttämöllepanokin sota- ja raunioprojisointeineen, muhkeine äänitehosteineen
ja kolmiosaisen lavastusseinämän tuomine vaihtoehtoineen vastaa paljosta. Myös Maija Pekkasen puvut, lähinnä kertojaminälle
tehdyt sota-ajan naisen asut, ovat levollisia, kauniita.
Keskiössä, hurmaavana sotilaskotisisarena, kahden miehen rakastamana Pörrinä Ursula Salo riisuu niin näytelmän miehet kuin
katsojatkin täysin aseista. Hänen kaltaisiaan pörrejä ei voi vastustaa, ei hahmon kauneutta, ei myöskään äänen hallittua sointuvuutta,
ei nokkeluutta, ajatuksen kulkevuutta. Ursula Salo osaa tehdä arjen eläjästä sankarittaren. Viaton ja kirkasotsainen tyttönen
kasvaa ihmiseksi.
Hänen sankareinaan Oskari Katajisto ja Pekka Huotari ovat iloineen, pelkoineen ja keskinäisine herrasmieskamppailuineen mahdottoman
hauskoja ja hekin ehdottomasti ihmisiä. Ari Nummisen suunnittelema kilpatanssi kuuluu heidänkin osaltaan esityksen herkkuihin.
Keskivaiheissa Pekka Huotari tosin intoutui kohentamaan draaman haalentuvaa virettä aika tutuin komedian ylikeinoin. Ne onneksi
menevät menojaan.
yhteisin tavoittein lähes samaa mieltä kaikesta, vastavoimat kaatuvat ja jännitteet löystyvät. Jonkin aikaa Stadin friidu
kertaa sota-ajan tosiasioita vailla alun säkenöintiä.
Henkilöiden lumo säilyy, mutta teatteritapahtuma on enemmän muistelua kuin draamaa.
Ensi-illan loppukiitoksissa Ursula Salo sai rinnalleen tarinan kertojan, oikean Pörrin, Laila Kanonin. He olivat kuin kaksi
marjaa. Tunnelma oli maailman sydämellisin. Heillä molemmilla oli annettavaa. Sen he myös tekivät yhteisessä Stadin friidussaan.