Arvio: Ihmisen osa
Ihmisen osa on toisen
Helsingin kaupunginteatteri 24.2. Näyttämösovitus Raila Leppäkoski. Yksi teatterin nykytrendeistä on ajankohtaisten menestysromaanien sovittaminen pikavauhtia näyttämölle. Kirjan lukenut joutuu lähes poikkeuksetta pettymään: lukijan mielikuvituskyky on yllättävän vaikea asia ylitettäväksi.
Helsingin kaupunginteatterin Ihmisen osassa käy sellainen harvinainen juttu, että melkein unohtaa katsovansa kirjaan pohjaavaa näytelmää.
Raila Leppäkosken vähäeleinen näyttämösovitus on poikkeuksellisen toimiva, suorastaan napakymppi. Se tunnustaa Kari Hotakaisen karheankauniin romaanin ominaislaadun, muttei jää sen vangiksi. Se onnistuu jopa lisäämään romaanin hahmogallerian puhuttelevuutta.
Ei ihme, että ensi-iltayleisö kiljui näytelmän päätyttyä seisaallaan bravota.
Kun empatia katosi
Ihmisen osan ennakkomainontaa on rakennettu pitkälti Ritva Valkaman varaan. Lämmintä karismaa huokuva Valkama onkin aivan omaa luokkaansa näytelmän kipakkana ja arjen kaunistamana lankakauppiaana. Tämä päättää myydä elämäntotuutensa omaan osaansa kyllästyneelle kirjailijalle 7 000 euron kertakorvausta vastaan.
Tarinan lankakauppias Salme Malmikunnas ja ihmisen taipumus tarinallistaa omaa elämäänsä ovat kuitenkin vain kehys, jonka sisällä Hotakainen pääsee kiinni olennaiseen, ihmiseen.
Hotakaisen mukaan homo sapiensin tekee ihmiseksi lähinnä kaksi asiaa: mielikuvitus ja keskittymiskyky. Niiden avulla pystymme asettumaan hetkeksi toisen ihmisen asemaan, kuvittelemaan vaikkapa, miltä tuntuu seistä leipäjonossa, tulla ”vääränvärisenä” maahanmuuttajana vihamieliseen, kylmään maahan tai nähdä lastensa joutuvan kärsimään.
Länsimaiselta markkinatalousihmiseltä käsitys ihmisen osasta näyttää kadonneen: empatia, oikeudenmukaisuus ja pyrkimys hyvinvointiin eivät tahdo mahtua samaan kuvaan.
Salme Malmikunnaksen perheen tapauksessa väittämä kärjistyy hiljalleen kohti surullisenkuuluisaa tosielämän Audi-miestä (näytelmässä Kari-Pekka Toivonen), joka tappaa ökyautollaan pikkutytön suojatiellä ja vaatii poliisiraporttiin mainintaa autonsa urheiluvarustelusta.
Tasapainoinen ohjaus
Raila Leppäkosken tasapainoinen ohjaustyö soljuu vaivatta lähes paljaalla pyörönäyttämöllä. Ensimmäisen näytöksen ajan näyttää vielä, että Leppäkoski on typistänyt Hotakaisen rikkaan tekstikudelman melko tavanomaiseksi ja harmittomaksi tragikomediaksi. Siinä on hauskat hetkensä ja ajoittaiset ylilyöntinsä.
Toinen näytös todistaa toisin. Koomiset painotukset painuvat taka-alalle, ja Hotakaisen tarkka ihmiskuva nousee esiin.
Draama säilyttää mielenkiintonsa, sillä hahmoja tai tilanteita ei selitetä puhki.
Saamme itse päättää, miksi puhelinmyyjä Maija (hurmaavasti venkoileva Armi Toivanen) alkaa varastella ja kääntää koko elämänsä lakoniseksi vitsiksi. Tai miksi Pekka (sopivasti liioitteleva Jaakko Saariluoma) putoaa katuojaan.
Tai miksi menestyvä liikkeenjohdon konsultti Helena (aidosti ahdistuneelta vaikuttava Sanna-Kaisa Palo) romahtaa.
Edellytykset tulkintaan annetaan, mutta niitä ei tyrkytetä.
Kirjaan verrattuna heikosti pohjustetuksi jää vain bussikuski Bikon (Aslak Mamadou) näennäisen vaivaton kyky väkivaltaan.
Leena Uotila ja Teemu Palosaari urakoivat kumpikin tukun osin koomisia sivurooleja, joilla on kokonaisuuden kannalta tärkeä asema päähahmojen mielentilojen peilaajina ja kärjistäjinä. Jaetut hotakaismaisuudet – alakuloisuus, sanan hallinta ja pakotettu nöyrtyminen elämän edessä – tulevat heissäkin esille.