Saavutettavuustyökalut

Helsingin Kaupunginteatteri

Arvio: Vastanaineet

Hannu Hurme – Kansan Uutiset – 03.10.2011

1920-luvun kautta tästä ajasta – hersyen


Alusta alkaen oli sellainen olo kuin Mikko Kivinen olisi ollut lavalla. Kivinen kuitenkin kipusi näyttämölle vasta esiripun laskeuduttua, kun näyttelijät palasivat pokkaamaan toistamiseen. Kivinen oli ”vain” ohjannut Vastanaineet-esityksen Helsingin Kaupunginteatterille.


Vastanaineet oli niin Mikko Kivistä, niin Mikko Kivistä.


Teksti oli tietenkin näytelmän kirjoittajan, mutta se miten se esitettiin – eleet, ilmeet – siinä oli Kivistä itteänsä.


Sitä sopii tietenkin pohtia, onko noin vahva ohjaajan ”puumerkki” hyvä asia. Minua se ei haitannut, päinvastoin.


Vastanaineet on sen tapainen komedia, että en ihmettele lainkaan, miksi teatteri oli yhyttänyt juuri Mikko Kivisen vastaamaan sen saattamisesta ties monettako kertaa näyttämölle. Jos tuollainen komedia piti naftaliinista kaivaa, niin oikeisiin käsiin se uskottiin.


Suurella näyttämöllä siis palattiin 1920-luvulle, englantilaisen aristokraattiseen ja herraskaiseen ilmapiiriin. Tarkoitus oli juhlia kolmen pariskunnan samaan aikaan sattuneita hopeahääpäiviä. Mikään ei kuitenkaan sujukaan niin kuin piti. Tarina on monipolvinen. Sen enempää ei tässä juonesta kannata paljastaa.


Sitä voi tietysti ihmetellä, miksi ottaa ohjelmistoon tällainen vuosisadan alun komedia. Löytyyhän niitä tuoreempiakin, ymmärtääkseni. Näin voi tehdä, koska se on yksi tapa kertoa asiansa. Yksi tapa muiden seassa – ja yhtä käyttökelpoinen. Mikä tuli todistetuksi.


Sillä: Eiväthän tekopyhyys, suvaitsemattomuus, kaksinaismoraali, toisen halveksunta valitettavasti ole minkään aikakauden omaisuutta. Ilmiöt vaan saavat tänään erilaisen ilmiasun kuin kohta vuosisata sitten.


Kun me katsomossa nauroimme J. B. Priestleyn 1920-lukulaisille pariskunnille, me nauroimme piirteille, jotka eivät todellakaan ole mihinkään kadonneet. Myönnämme sen tai emme, ne ovat yhtä hyvin tätä päivää.


Yhtä hyvin voimme myös sanoa, että kirjoittajan myös julkituoma ihmisluonteen toinen piirre on yhtä hyvin ajaton ilmiö. Priestleyn tarkoitus tuskin oli toimia minään moraalisaarnaajana, mutta totuudet, joiden lausumisen hän näytelmässä on antanut ”alemman luokan” edustajille ovat myös ajassa kuin ajassa päteviä. Voisimme muistaa asioista ja toisistamme parhaita puolia. Siinä esimerkki tuosta ajattelusta.


Näyttelijä saa usein jonkin leiman otsaansa. Risto Kaskilahdella on loistavana koomikkona sellainen, joten on selvää, että hän kunnostautuu tässäkin näytelmässä. Yllättävämpää sen sijaan on se että hänen vaimoaan esittävä Sari Mällinen on niin mainio, että paikka paikoin varastaa koko show’n. Osaa nainen hermostua niin liikuttavasti, kuten myös liikkua töpöttää niin kanamaisesti.


Antti Litja – hänhän ei osaakaan olla muuta kuin loistava, varsinkaan juopon roolissa.