Arvio: Meidän poika
Yksi Ville monista?
Mikään ei viittaa siihen suuntaan, että ne yhteiskunnalliset trendit, jotka tuottavat tällaisia tekoja ja ilmiöitä, olisivat vähenemään tai poistumaan päin. Päinvastoin, on näytelmäkirjailija, ohjaaja Pasi Lampela sanonut.
Helsingin Kaupunginteatterissa viime viikolla ensi-illassa olleesta Lampelan käsikirjoittamasta ja ohjaamasta Meidän poika -näytelmästä on kysymys.
Näytelmä alkaa ja loppuu räjähdykseen kauppakeskuksessa. Pommin on tehnyt Ville, kiusattu, kärsinyt koulupoika.
Pasi Lampela tiedetään ajassa eläväksi kirjoittajaksi. Hän hakee tässä viidennessätoistakin näytelmässään aiheensa todellisuudesta, jonka olemassaolon kaikki tietävät, mutta jolta meistä suurin osa sulkee silmänsä ja korvansa. Tällä haulla aiheet löytyvät yhteiskunnan varjopuolesta, ilmiöistä, jotka se sysää piiloon.
Karmaisevinta – ja samalla tavallaan arveluttavinta – on Meidän pojan ajankohtaisuus. Koulumurhat. Hirmuteko Norjassa. Ne ovat juuri noiden Lampelan tarkoittamien yhteiskunnallisten trendien seurauksia.
Nuo traagiset tapahtumat ovat muistissa. Niitä ei voi ohittaa, kun käsittelee sitä, mitä näyttämöllä edessään näkee.
Villejä on
Villejä on useita. Näytelmän Ville on yksi monista. Moni heistä on kuin näytelmän Ville, yksin äitinsä kanssa asuva, vailla oikeita kavereita. Moni heistä on samalla tavalla ulkopuolinen, väärinkohdeltu ja osaton. Monelle heistä internet on ainoa mahdollisuus löytää kaveri. Näytelmän Villen kaveriksi osui pommikaveri, väärinkohdellulle vihoviimeinen kaveri, josta muodostuu apu ja opas näytelmän Villen tiellä äärimmäisyyksiin.
Näytelmä on kertomus ahdistuneesta pojasta, joka kokee jääneensä niin osattomaksi ja väärin kohdelluksi, että hän kokee epätoivoisen hirmuteon olevan ainoa lopullinen vaihtoehto. Sillä hän kokee lunastavansa itselleen olemassaolon oikeutuksen.
Kiusatun pojan elämä aukeaa näytelmässä kaikessa kauheudessaan. Myös aukeaa kanssaeläjien sokeus nähdä ja tajuta, omaa äitiä myöten. Aukeaa myös kanssaeläjien raadollisuus, kykenemättömyys auttaa.
Erityisesti ajateltavaa antaa se, että henkilö, joka ymmärtää ja edes yrittää auttaa pientä ihmistä hädässään on poliisi. Taas saamme yhden aiheen kysyä: tähänkö yhteiskuntamme todella on mennyt? Viranomainenko on oikeasti lähimmäinen? Viittaus keskusteluun kasvatusvastuusta – vanhemmat vai koulu – on paikallaan.
Sattumaan tarkoitettu
Näytelmä osuu ja se sattuu. Satuttaa Lampela tekstillään haluaakin, saadakseen meidät pohtimaan mitä me voisimme tehdä, jotta tällainen näytelmä ei kertoisi todellisuudesta. Se sattuu niin, että joku saattaa ajatella, ovatko tosielämän tapahtumat niin lähellä ja tuoreita, että tällaisesta ei olisi vielä paikallaan kirjoittaa.
Pasi Lampela on todennut pohtineensa tätä ryhtyessään aikanaan – siis vuosia sitten – aiheesta kirjoittamaan. Hän lienee valitettavan oikeassa perustellessaan aiheeseen tarttumista sillä, että väkivaltaiset tapahtumat tulevat jatkumaan. Kyse on ilmiöstä, joka on muuttumassa elämämme arkipäiväksi.
Jos katsotaan, että näytelmällä voi sanoa olevan jokin tehtävä, niin tällä näytelmässä sellainen on.
Herätys siellä olohuoneen sohvalla tai kotiin tuotujen töitten ääreltä. Jos vaivauduttaisiin vähän kyselemään jälkikasvun vointia ja oloa. Jos tämän teke ajoissa, ei tarvitsi olla lapselle tai nuorelle niin ei-ihminen.