Saavutettavuustyökalut

Helsingin Kaupunginteatteri

Arvio: Lainahöyhenissä

Kaarina Naski – Länsi-Uusimaa – 12.09.2011

Lainahöyhenissä

Eivät olleet aplodit kortilla!

”Paheellisuus”, joka vielä 1970-luvulla taatusti veti magneetin lailla väkeä pariisilaisteatteriin Jean Poiret´n dragklubinäytelmää – La cage aux folles – katsomaan, on muutamassa vuosikymmenessä muuntautunut pelkästään hyvän tarinan ja musiikin vetovoimaksi. Jos maailmat voivat viisastua, niin tässä asiassa ainakin on niin päässyt käymään. Eikä se ole tapahtunut illuusion kadottamisen kustannuksella. Yhä loistavat yössä monenlaiset tähdet ja kukkivat hassut haaveet. Viihdyttämisellä on merkitystä myös ihmisluonteen ja ihmisen osan tutkailussa. Samantekevää olemmeko samanlaisia; tärkeätä ja lohdullista on se mikä meissä on samaa.




Menestyneellä Broadway-musikaalillakin on ikää jo lähes kolmekymmentä vuotta. Esityksistä ovat kulloisetkin toteuttajat saaneet sulkia – vai oliko se nyt höyheniä – hattuun, ja nyt se kertautuu Helsingissä. Kaupunginteatterin Arena-näyttämö on hullaannuttavaa riemua täynnä. Kun siihen sekoittuu myös hiven surumielisyyttä, säilyy draaman tasapaino.

Harvoin tulevat kämmenet kipeiksi teatterissa. Aplodit eivät olleet kortilla ensi-illassa.


Neil Hardwick on taitava, luova ohjaaja, jonka valtteja ovat huumori ja musiikki. Jotta ne toteutuisivat täysipainoisina, tarvitaan hyvä miehitys. Onneksi oli mistä ottaa.

Musiikkiteatteriahan pidetään tunnetusti vaativana lajina. Santeri Kinnunen ja Pertti Koivula päärooleissa ovat monitaitoisia, replikoivat ilmaisuvoimaisesti, laulavat hyvin ja liikkuvat näyttämöllä suvereenisti. Tässä tarinassa he ovat pariskunta, jonka keskinäisen kiintymyksen tulee olla aitoa ja vahvaa. Ulkoiset seikat ovat vain krumeluuria, joskin varsin katsojamyönteistä sellaista, naisiksi miellettävien miesten yökerhomaailmassa. Karismaa ei puutu kummaltakaan näyttelijältä, ja erityisen suurta tasapainottelua tarvitaan, ettei heittäytyminen merkitsisi kuolemanhyppyä. Yli ampuminen olisi pahasta.

Kinnunen on dragqueen Zaza, jonka erinomaisuudesta lajissaan yleisö vakuuttuu, mutta näyttämön ulkopuolella hän on Albin, kiltti ja tunteellinen, ja päälle päätteeksi elämänkumppaninsa Georgesin pojan varaäiti. Tarvitaan isoa arsenaalia muuntautumiskyvyssä, eleitten ja ilmeitten kokoaikaista hallitsemista, jotta illuusio aitoudesta säilyy. Kinnunen hoitaa tehtävän kotiin ja saa myös vahvan tuen vastapelureiltaan. Ennen muuta Koivulalta, jonka tyyli on hillitty ja roolihahmoa arvostava.

Antti Timonen häärää hellyttävänä nuorena Jean-Michelinä, joka rakastaa erikoislaatuisia vanhempiaan mutta ei liikoja huutele heistä kavereilleen. Varsinainen testi – ja tarinan huipennus – koittaa, kun hänen on kutsuttava kotiinsa vierailulle kihlattunsa Annen vanhemmat, homovastainen senaattori vaimoineen. Pinnalta katsoen tilanne on mahdoton, siis erinomaisen otollinen komediallisesti. Syntyy kutkuttavia episodeja ja sydämeenkäypää toinen toisestaan välittämistä. Nuori mies kasvaa henkisesti aikuiseksi, ja hänen läheisensä joutuvat tarkistamaan omat asenteensa ja valmiutensa uhrauksiin. Happy end alkaa hyvinkin olla odotettavissa.


Vaikka mahtavan latautuneesti soittaneen orkesterin puikoissa on nainen, Kaisa Kulmala, niin”kiintiö” kokonaisuutta ajatellen kallistuu kyllä miesten puolle. Heitä kun on lavan täydeltä, juhlameikissä ja -tamineissa, eikä suinkaan seisoskelemassa vaan sumeilematta ja nautinnollisesti rooleissaan tanssityttöinä elikkäs -poikina. Iloista menoa, kamalan hurjaa can-cania ja akrobaattista taituruutta, jopa tarvittaessa pelotonta kaatuilua ja lavalta putoamista! Tanssiryhmä on must. Ja puvuilla sekä näyttämökuvalla ja detaljeilla herkuttelu tärkeä osa juhlamenyytä.

Ja onhan toki naisroolejakin. Riitta Havukainen on kaunis ja filmaattinen bisnestaitaja Jacqueline, Marika Westerling heleä-ääninen senaattorintyttö ja Leena Rapola hänen äitinään kiekaisee pöydästä niin korkealta ja äkkilähtöisesti, että isäkin – Eero Saarinen – on saada sydärin.


Ja lisää kiitosta tytöille. Käsiohjelman toimitus, Tiina Björn ja Katiana Chatta, näyttelijäkuntaa on harvoin esitelty näin lystisti.


Lauluissa, melodioissa on sitä mikä uppoaa vastaanottajaan, sinuun ja minuun. Kun oot rinnallain, Onni on nyt.., keskittyminen sekä oivallisesti soiva tulkinta kulkevat käsi kädessä.
Ja mikä se on, joka hyräilyttää vielä seuraavanakin päivänä? Tietysti se jossa on lämpö ja aurinko ja hellyys: Hiekkarannalla soi.