Arvio: More or less love songs
Haikeita ja hauskoja rakkausmuistoja
Helsingin Juhlaviikkojen tilausteos Helsinki Dance Companyn tanssijoille, Liisa Risun More or less love songs, onnistuu olemaan koko ajan yllättävä. Se ei ole sitä suurieleisesti ja äänekkäästi, mutta kohtausmaisesta kokonaisuudesta ei koskaan pysty ennakoimaan, mitä tulee seuraavaksi.
Risu onkin opiskellut myös klovneriaa ja ollut vuosia tekemässä Tanssiteatteri Hurjaruuthin talvisirkuksia. Ja jotain klovnerian maailmaan kuuluvaksi mieltämääni hymyä haikeuden läpi sekä arkipäivän absurdiutta löysin myös tästä esityksestä.
Sirkusmaailmaan miellän kuuluvaksi myös sen kutkuttavuuden, kun katsoja tunnistaa puhkitutun musiikkikappaleen, jota onkin käytetty tai tulkittu odottamattomalla tavalla. Tämä ratkaisu on selvästi yksi teoksen rakenteen kulmakivistä.
Esitystä voi katsella myös kauniina ja lempeän surullisena rakkausmuistojen kavalkadina, jonka parissa Eeva-Liisa Haimelinin mustaan juhla-asuun pukeutunut lady vaeltaa. Jos kohtaukset ovat hänen hajanaisia muistikuviaan, niin ei häneltä totisesti puutu sen enempää itseironiaa kuin parodian tajuakaan.
Sofia Karlssonin sovinnaisen asun alta paljastuva bikiniasuinen miehiä kuin sirkushevosia komentava ohjaaja tai hänen keskiarvoruotsalainen rakkaudesta haaveileva kirjastonhoitajansa ovat aivan ihania. Jonna Eiskosen tulipunaiseen halattiin pukeutunut tanssidiiva taas käsittelee riemastuttavasti varhaisen modernin tanssin tulkintakliseitä. Ja saavat miehetkin osansa mm. Janne Marja-Ahon ja Valtteri Raekallion John Wayne -parodiassa.
Teatterillisten kohtausten kanssa vuorottelevat puhtaat tanssiosuudet, joissa liike kulkee vaivatta kauniina ja virtaavana.
Esitystä voi pitää helppotajuisena, erinomaisesti toteutettuna, koskettavana ja viihdyttävänä esityksenä, mutta halutessaan siitä löytää myös syvempiä kerroksia ja tarttumapintaa rakkauden ikuisuuskysymyksiin.