Arvio: Striking 12
Näyttelijäkaksikon energiset Amerikan-tuliaiset
Aina ei tule mieleen sanoa juuri kokemastaan teatteriesityksestä naapurille, että kyseessä oli esitys, joka on ennen kaikkea kuultava. Helsingin Kaupunginteatterin viimeisimmästä ensi-illasta näin sanon. Sanon, huolimatta siitä, että Striking 12 -esityksessä ei kyse ole mistään perinteisen tyylin musikaalista.
Rock-konserttia livenä, stand up -menoa, musiikkiteatteria, jopa tarinaakin. Kaikkea tätä sisältää se, mikä tarttui Samuli Harjanteen ja Petrus Kähkösen hihaan näyttelijäkaverusten taannoisella suuren meren taakse suuntautuneella opintomatkalla.
Suomalaisyleisön onni on nyt se, että kaksikko sattui tutustumaan pohjoisen Amerikan mantereella huomiota herättäneeseen musiikkinäytelmään, otti sen omakseen, ottivat haltuunsa kosketinsoittimen ja rumpupatteriston – ja esittävät sitä nyt Studio Pasilassa.
Täällä aivan uudenlaisen näyttämötaiteen jujuihin kuuluu se, että lavan valtaavat monen asian taitajat ja siis moneksi muuttuvat näyttelyn, laulun ja soiton taitajat.
Energia tarttui, yllytys toimi.Nyt kyseessä olevassa tapauksessa vaadittava kolmas lenkki on Veera Railio. Hänen kauluksestaan roikkuu sähköviulu lähes koko runsaan puolitoista tuntia kestävän esityksen, ja vähintään kumppaneittensa vertaiseksi Railio osoittautuukin.
Mainostivat etukäteen esitystä energiseksi ja mukaansa tempaavaksi. Eivät luvanneet liikoja. Energia tarttui, yllytys toimi ja rokkijalka pääsi mukavasti vipattamaan katsomon sopivasti keinahtavissa istuimissa.
Menon vauhdikkuuteen ovat pääsyyllisiä sävellyksestä ja käsikirjoituksesta vastanneet Brendan Milburn, Rachel Sheinkin ja Valerie Vidoga.
Musiikki oli lopun poikkeusta lukuun ottamatta melkoista korkealta ja kovaa -tyyppiä. Ihan passelia siis tällaiseen nuorisotarinaan.
Nuorisotarinasta siis oli kyse, bilettäjien kanssakäymisestä. Päähenkilölle ei biletys maistunut, vaikka oli uusivuosi ja kaikki. Kaverit houkuttelivat menoihin mukaan, mutta tyyppi ei ollut sillä tuulella.
Mielenkiintoisella tavalla kirjoittajat olivat ottaneet tarinaansa mukaan H.C. Andersenin. Tulitikkutytön kohtalosatu ei kuitenkaan ollut yhtään oikea päätyypin mieltä kohottamaan. Lopun virtuaalisessa lumisateessa kaikki on kuitenkin oikein, eli hyvin.
Esityksen koreografia vaikutti noudattavan alkuperäistekijöiden kaavaa ja kolmen toimintapisteen taktiikkaa. Ratkaisua pääsi eniten juoksennellen rikkomaan Railio.
Kähköstä tuli melkein sääli. Käsivoimansa olivat koetuksella, mutta takamuksensa varmaan puutui. Eihän rummuista niin vain erkaannuta, kun soittaa pitää. Loppupuolen Rumpalille-soolokappale antoi Kähköselle tilaisuuden näyttää, että lahjoja on, vaikka ei mitään rumpukouluja olekaan tullut käytyä.
Harjanne oli selvästi porukasta laulajana ammattimaisin ja hallitsi hyvin myös eniten ”äänessä” olleen soittimensa herkissäkin tilanteissa.