Saavutettavuustyökalut

Helsingin Kaupunginteatteri

Arvio: Villin kanin kapakka

Lauri Meri – Helsingin Sanomat – 11.02.2006

VILLIEN KANIINIEN KAPAKKAREISSU

Uskaltaisikohan Jari Pehkosesta – tästä näyttämötaiteen Albert Einsteinista – kirjoittaa, että hän näyttelee suhteettoman hyvin. Siinä menisivät kyllä massat, nopeudet ja energiat sekaisin.


Pehkonen joka tapauksessa esittää Einsteinia Helsingin kaupunginteatterin studio Pasilan Villin kanin kapakassa ja tekee sen suorastaan loistavasti.


Elokuvakoomikkona tunnettu Steve Martin on sijoittanut komediansa tapahtumat Pariisin legendaariseen Le Lapin Agileen.

Kapakan ovista singahtaa farssityyliin esille sekalainen joukko historiallisia henkilöitä, päällimmäisenä kaksi nuorta neroa, näytelmän tapahtuma-aikaan 1904 vasta parikymppiset Albert Einstein ja Pablo Picasso.

Komedia leikkii aikatasoilla. Ravintolavieraat tervehtivät uutta vuosisataa innolla, myöhempien aikojen sanansaattajat maalaavat tulevaisuudesta ristiriitaisempaa kuvaa, ja me katsojat tiedämme kaiken parhaiten, sekä hyvässä että pahassa.

Eppu Salminen seisoo uljaasti Pehkosen rinnalla satamajätkän charmilla varustettuna Picassona, sinistä kauttaan elävänä sisupussina, jolle itse Elvis käy viitoittamassa tietä primitiivisen taiteen äärelle.

Hannu Lauri, jota ehdottomasti pitäisi saada nähdä useammin näyttämöllä, tekee jännittävän roolitulkinnan kovapintaisena taidekauppiaana.

Tom Wentzel kannattelee erotiikan näkökulmaa naisen arvoitukselle omistautuneena vanhenevana kanta-asiakkaana.

Naisellisesta sähäkkyydestä huolehtivat vastavalmistuneet näyttelijät Pihla Penttinen ja Helena Vierikko.

Komedian musiikkiannista vastaavat Helena Haaranen, jonka kreivitär laulaa hurmaavasti nuotin vierestä, sekä Juha Jokela, jonka Elvis puolestaan laulaa miltei hengettömän täydellisesti.
Mikko Kivisen ohjaus työstää näytelmästä siistiä kunnon draamaa, mutta katsomossa ei voi välttyä ajatukselta, että istumme nyt väärällä mantereella ja väärällä vuosikymmenellä.


Martinin 1993 kantaesitetyn näytelmän amerikkalainen itseironia välittyy aika teoreettisena rakennelmana, eikä mikään ole niin menneisyyttä kuin millennium-huuma.