Arvio: Villin kanin kapakka
HISTORIAN SUURMIEHET VIIHTEELLÄ
Vaikka amerikkalainen Steve Martin (s.1945) tunnetaan meillä Suomessa lähes yksinomaan taitavana ja naamastaan taipuisana elokuvakoomikkona (mm. Superhulttio, Perhe on paras, Roxanne, Morsiamen isä, Koukkusormi), on hän kulttuurin kyntäjänä paljon monipuolisempi mies. No, on hänet meillä noteerattu myös parista piirun verran vakavammasta roolista kuten hiljattain televisiossa nähdystä Grand Canyonista, mutta hänen uransa tv-käsikirjoittajana, novellistina ja näytelmäkirjailijana on täällä jäänyt taka-alalle.
Hänen debyyttinään vuonna 1993 kirjoittamansa komedia at Picasso at The Lapin Agile nousi pari vuotta pienempiä teattereita kierrettyään Broadwaylle ja kohotettiinkin sitten korkealle. Amerikan teatterikriitikoiden liitto palkitsi Martinin vuonna -96 parhaana näytelmäkirjailijana ja Picasso-komedian parhaana näytelmänä.
Taiteilijarentut
ja teoriaherra
Martinin näytelmä sai suomalaisen kantaesityksensä Tiina Puumalaisen ohjaamana ja suomentamana vuonna 1998 Tampereen Teatterissa nimellä Villin kanin kapakka ja samalla nimellä se hauskuuttaa nyt Helsingin Kaupunginteatterin Studio Pasilassa. Yhdistävä tekijä näille kahdelle tuotannolle on näyttelijä Eppu Salminen, molempien versioiden Picasso.
1990-luvulta näytelmä on vanhentunut sen verran, että paikoin parasta ennen -päiväykset ovat menneet jo umpeen, ainakin millenium-viittausten kohdalla. Muuten sen nokkeluudellaan säihkyvä lähestymiskulma tieteen ja taiteen peruskysymyksiin on täysin ajaton, eivätkä Pablo Picasson tai Albert Einsteinin kaltaiset suurmiehet pyyhkiydy historian lehdiltä kaiken maailman tähdenlentojen meteorimyrskyissä. (Martinin näkemyksen mukaan Elvis menee kyllä vähän ohi).
Näytelmässä eletään siis noin sadan vuoden takaista aikaa Pariisin Montmartrella sijaitsevassa kulttuurikapakassa (se muuten on siellä yhä), jonka ”kantiksiin” kuuluvat mainitun Picasson ohella muun muassa taitelijakollegat Henri Matisse ja Amedeo Modigliani, runoilija Guillaume Apollinaire sekä lukuisa joukko nimettömämpiä keskisuuruuksia. Paikassa pyörii tietysti monenlaista siipeilijää ja hyödyntavoittelijaa, kuka mesenaatin ominaisuudessa, kuka rakastajattarena.
Päivänä muutamana kuppilaan pöllähtää nuori fyysikonalku, joka esittelee itsensä Albert Einsteiniksi ja muutaman käsittämättömän teoriansa tulevaisuuden mullistajiksi. Kun omaa kuohuntavaihettaan elävä Picasso saadaan paikalla, päästään varsin säkenöivään keskusteluun, jossa kaksi täysin eri sortin luovuutta ja luovaa hullua ottaa toisistaan mittaa. Eikä siinä tietysti riitä pelkästään taidesuuntauksista ja tieteen teoriasta vääntäminen, he puhuvat myös naisista, paljon. Ja naiset heistä.
Soppaa hämmentävät omilla kauhoillaan kapakan kalustoon kuuluva Gaston, jolla on menossa ikääntymisestä johtuva seksuaalinen kriisi, puoliluihu taidekauppias Sagot, viehko ”kulttuurigroupie” Suzanne sekä tietysti ravintoloitsija Freddy, jonka sarkasmeilla on hyvä osumatarkkuus. Samaa maata on hänen tyttöystävänsä, kapakassa ahertava Germaine. Osuupa paikalle myös salaperäinen kulkumies aikavyöhykkeiden takaa, joka laulaa väelle modernin balladin ”Are You Lonesome Tonight…”
Osumatarkkaa näyttelemistä
Martin on kirjoittanut dialogista yhtä aikaa sekä älyllistä että hulvatonta, ja kaiken päälle se loikkaa näytelmän raameista sopivissa kohdin ulos siten, että katsomokin saa olla subjekti. Tuollainen on usein varsin vaikeasti koossa pysyvä yhdistelmä, mutta Villin kanin kapakassa se toimii hyvinkin siedettävästi.
Ohjaaja Mikko Kivinen, itsekin hyvin tilannetajuinen komedianäyttelijä, on heitellyt sekaan omia mausteitaan, jotka vetoavat suomalaiseen makuun. Välillä käydään niillä rajoilla, että kikkailuissa on vaara lipsahtaa itsetarkoituksellisuuden, siis näytelmän kannalta tarkoituksettomuuden, puolelle, mutta porukka pitää suitset sen verran tiukalla, ettei humma karkaa käsistä.
Jari Pehkonen Einsteinina ja Eppu Salminen Picassona ovat oivassa iskussa, syöttelevät tarkasti toisilleen ja ampuvat maaliin isolla teholla. Pehkonen ottaa Einsteinin ikonisesta pörröpäähahmosta kaiken irti, sitä kuulua kielennäyttämistä myöten. Salminen tekee Picassoa pykälää pienemmin keinoin, mutta tunnistettavasti.
Muukaan jengi ei jätä läpimentäviä reikiä kokonaisuuteen. Jyrki Kovaleff isännöi kapakkaa muhevasti, nuoret naiset Pihla Penttinen ja Helena Vierikko täydentävät toisiaan vastakohtaisuuksilla ja vähän vanhemmat herrat Hannu Lauri ja Tom Wentzel vetävät roolinsa karismalla ja sopivan särmikkäästi.
Kaiken aikaa pitää muistaa, että näyttämöllä tehdään komediaa. On turha lähteä etsimään tästä kapakkakohtaamisesta suuria historiallisia liikahduksia, mutta tähän päivään yltäviä gägejä sieltä on kiva poimia.