Arvio: Metsä
Metsä vastaa komeasti
kun sinne huudetaan
Jotenkin siihen tapaan se meni, että ”kaikkihan köyhänä osaavat kituuttaa, mutta tuhlata rahaa näyttävästi – se on elämää!” Uhmakasta, eikö totta. Suoraan 1800-luvulta.
Kriittinen realisti Aleksandr Ostrovski suomii ahneutta ja asettaa sen vastavaloon paitsi todellisen varattomuuden myös sellaisen etiikan kanssa, joka suosii villiyttä ja vapautta eikä painostettunakaan luovu omanarvontunnostaan. Näyttelijöiden ammattikunta peilaa erinomaisesti muuta yhteiskuntaa – nukkavierunakin sillä on etulyöntiasema. Ja kirjailijat, hehän suorastaan petaavat näytön paikkoja teatterin ”instrumenteille”. Ostrovskin klassikkonäytelmä huumorihelmuksineen on käypä puheenvuoro ajassa kuin ajassa.
Vieraileva venäläisohjaaja, maineikas Juri Solomin etevine musiikki- ja visualisointikollegoineen on huolehtinut siitä, että yleisö saa erilaisen elämyksen, annoksen slaavilaisuutta kaikille aisteilleen. Soiva näyttämökuva johtaa epookkitietoisesti ja esteettisesti Ostrovskin Metsään, metsään joka sekä käsitteenä että fyysisenä ympäristönä on suomalaisille vähintäänkin yhtä tuttu kuin itänaapurille. Jokamiehen oikeuksin tai metsäkauppojen ja -teollisuuden muodossa (metsä)suomalaiset ovat tämän alan asiantuntijoita.
Osoituksena siitä, miten teatterin mitta-asteikko voi olla kokonaan toisenlainen kuin mitä yleisesti ottaen arvioidaan, on vaikkapa se että Lasse Pöysti, armoitettu näyttämön veteraani on näennäisesti pienehkössä lakeijan roolissa. Pöystin meriittinä sitäpaitsi on pitkä teatterinjohtajuus, jollainen puolestaan on tätä päivää Asko Sarkolan kohdalla ja jokseenkin tuoretta eilistä päivää Esko Roineen kohdalla. Sarkola (Gennadi) ja Roine (Arkadi) ovat tarinan kulussa työttömiä provinssinäyttelijöitä.
Miehitys on siis tältä osin varsin kiintoisa eikä tietenkään mitään sattumankauppaa. Herkullista lisäväriähän tietoisuus näytelmän ulkopuolisesta asetelmasta tietysti tuo kerrontaan. Kun Gennadi joutuu vihjailemaan teatterinjohtajan lompsan paksuudesta tai pääsee julistamaan, miten monet yhteiskunnan tai yhteisön silmäätekevät ovat teennäisyydessään ja halpamaisuudessaan niitä oikeita komeljanttareita – taiteelleen omistautuneiden näyttelijöiden rinnalla – niin värivaloissahan repliikit silloin kylpevät. Sympaattisten sankareittensa avulla näytelmäkirjailija luonnehtii hauskasti traagikkoa ja koomikkoa, tuota iänikuista arvoasetelmaa. Jalat irti maasta olija kohtaa väistämättä maallikkojärjen, mutta tarvittaessa myös ammattiylpeys päihittää mennen tullen nöyristelijät.
Sarkola ottaa tehtävästään kaikki sävyt irti, Roine passailee taitavasti ja omaa laatuaan nautinnolla hyödyntäen. Ja Pöystin (Karp) näyttämölle tulo on palkitsevaa. Vuorosanojen niukka määrä ei todellakaan kerro niiden painokkuudesta eikä ilmaisun minimaalisuus tulkinnan perille menevyydestä. Ei silloin kun kyseessä on viisas ja rakastettava näyttelijä.
Rahalla on tarinassa iso rooli. Sitä joko on tai ei. Molemmissa tapauksissa se muodostaa elämän ja kuoleman kysymyksen. Jollet ymmärrä kylliksi finanssijuttuja, tulet huijatuksi, jollet saa myötäjäisiä, miten pääset naimisiin, jollet osaa mielistellä, mikä on kohtalosi.
Kartanonrouva Raisa Pavlovna on keskiössä, hänellä on monenkin ihmisen kohtalon avaimet ja nyökyttelevä seurapiiri. Köyhät sukulaiset maanvaivana. Tiina Pirhonen vetää roolin keveästi ja ulkoisella näyttävyydellä mutta ehkä pinnallisuutta liiaksikin korostaen. Koomisuus joka syntyy epäsuhtaisen pariskunnan, Pirhosen ja nuoren Antti Langin (Aleksei) yhteispelissä ampuu reippaasti yli uskottavuuden kustannuksella mutta yleisön lystiksi. Pertti Koivula on ovela Ivan Petrovitsh, joka kiivastuessaan vastaa yhdestä juonen hykerryttävistä nousukohdista.
Kreeta Salminen ja Tuukka Leppänen ovat nuoret rakastavaiset, Eppu Salminen ja Tom Wentzel Raisa Pavlovnan värikästä hovia ja Eija Vilpas maireasti replikoiva ja taipuisasti miihaileva emäntäpiika.