Saavutettavuustyökalut

Helsingin Kaupunginteatteri

Arvio: Kaksi maailmaa

Olli Seppälä – Kotimaa – 01.12.2012

Yhteisön kirous


”Kaksi maailmaa” kertoo vapautumisesta ahtaasta uskonyhteisöstä.


Tiukka uskonnollinen yhteisö voi olla sekä siunaus että kirous. Yhteisöllisyys on voimavara, mutta sen kääntöpuolelta löytyy vapauden riistäminen ja pakkosopeuttaminen. Tästä on kyse tanskalaisten Niels Arden Oplevin ja Steen Billen näytelmässä Kaksi maailmaa.

Helsingin kaupunginteatterin Pienellä Näyttämöllä nähtävä Milko Lehdon ohjaus on eittämättä syksyn kiinnostavimpia uskontoa käsitteleviä näytelmiä.

Näytelmä kuvaa Jehovan todistajia, mutta pohjimmiltaan samoja ilmiöitä tavataan myös muissa sisäänpäin kääntyneissä vahvan identiteetin yhteisöissä. Irtautuminen yhteisöstä, johon suku ja ystävät kuuluvat, on vaikeaa ja tuskallista. Yhteisö saattaa myös aktiivisesti hylkiä ”luopiota”.


Kaksi maailmaa tuo aluksi väkisinkin mieleen Dome Karukosken elokuvan Kielletty hedelmä (2009), joka kertoo kahdesta tytöstä, jotka tekevät irtioton vanhoillislestadiolaisesta liikkeestä. Myös Kahdessa maailmassa kaksi aikuisuuden kynnyksellä olevaa tyttö etsii vapauden rajoja bilettämällä.

Kielletyssä hedelmässä ja Kahdessa maailmassa toimii sama dynamiikka: se tytöistä, joka on kaikkein kapinallisin, palaa ruotuun, ja se tytöistä, joka kaverin suostuttelemana ja vastahakoisesti lähtee rikkomaan rajoja, joutuu kasvuprosessiin, joka johtaa itsenäistymiseen.

Jehovan todistajien yhteisöä ei demonisoida, mutta sen syvä ote ihmisiin tehdään selväksi, muun muassa verensiirtokielto.

Yhteisön jäsenet kulkevat beigen- ja harmaansävyisissä vaatteissa. Ulkopuoliset pukeutuvat kirkkaisiin vaatteisiin.


Kahdessa maailmassa päähenkilönä on Sara Laakso (erinomainen Rosanna Kemppi), joka rakastuu Tuukkaan (Jarkko Miettinen), uskosta osattomaan poikaan.

Saran perheen kohtalot tulevat myös esiin. Veli on muuttunut persona non grataksi, koska hän hyväksi yhteisön arvot. Saran isälle ja äidille tulee avioero, mutta isä saa syrjähyppynsä yhteisöltä anteeksi. Lapset joutuvat karttamaan perheenjäseniään.

Näytelmä alkaa Saran siskon kasteella. Katsoja vedetään mukaan salaperäisen uskonnollisen yhteisön rituaaliin.


Kaksi maailmaa väittää, että irrottautuminen tiukasta uskonnollisesta yhteisöstä on yksilöllinen tragedia, ahdistava ja julma tie. Väite on tuttu muun muassa Uskonnon uhrit ry:n kautta julkisuuteen tulleista kertomuksista.

Yleensä perhe ja yhteisöt kasvattavat ihmistä selviämään maailmassa, mutta tiukka uskonyhteisö pyrkii torjumaan ulkopuolisen maailman vaikutuksen.

Kaksi maailmaa on selkeää teatteria, tapahtumat esitetään kronologisesti. Mukana on myös kiinnostavia teatterillisia kerrontatapoja, kuten ajan kulumisen synnyttäminen siirtelemällä pöytiä pyörivällä näyttämöllä.