Arvio: Kuninkaan puhe
Carl-Kristian Rundmanin kuningas valloitti yleisön
Lauttasaaressa asuu monia hienoja taiteilijoita, voi sanoa, kulttuuri joka lohkolta. Yksi näistä ylpeydenaiheistamme on näyttelijä Carl-Kristian Rundman, jonka mahtava roolisuoritus Helsingin kaupunginteatterin suuren näyttämön uutuudessa Kuninkaan puhe on ehdottomasti näkemisen arvoinen. Näytelmä sopii kaikille, myös heille jotka ovat nähneet tarinan jo Oscar-palkittuna elokuvana.
Kuninkaan puhe kertoo tositarinan siitä, miten Yrjö VI tuli valtaan. Taustalla on 30-luvun kuohuva Eurooppa ja Englannin voimakkaan luokkayhteiskunnan raja-aitojen natina. Näytelmässä tulee ajan poliittinen tausta paremmin esille kuin elokuvassa. Kansallissosialismi oli nousussa, sota tulossa ja sanan säilän vahvoille heiluttajille Hitlerille ja Stalinille tarvittiin vastavoima.
Meille on kerrottu tarinaa siitä miten vuonna 1936 valtaan astunut kuningas Edward VIII luopuu kruunusta rakkauden tähden. Kahdesti eronnut amerikkalainen Wallis Simpson ei kelvannut britti-imperiumin kuningattareksi.
Näytelmä antaa vallasta luopumisesta muutakin vinkkiä. Kuningasta ei erityisesti edes maaniteltu jäämään valtaistuimelle, koska kenties pariskunta oli liiaksi natsi-ideologiaan kallellaan. Antaessaan kuninkuuden pikkuveljelleen, julkisuutta pakenevalle ja änkyttävälle prinssi Albertille, oli kyse alunperin vain väliaikaisratkaisu. Hänen oli aikomus Hitlerin tuella palata valtaan komeasti rouva Simpson rinnallaan.
Mutta toisin kävi. Änkyttävä kuningas löysi vaimonsa kuningatar Elisabethin (Vuokko Huovatta) lämpimällä tuella pätevän puheterapeutin, australialaisen Lionel Louguen (Pertti Sveholm). Puhuminen kansakunnalle oli saatava sujumaan, ja mikrofonikauhusta oli päästävä eroon. Myös pääministeri Winston Churchill ymmärsi, että kuningas tarvitsee hänen täyden tukensa.
Puheterapeutti vähät välittää kuninkaallisesta etiketistä, hän halusi hajottaa kuninkaan kurkkua jäykistävät jännitteet. Kuninkaan piti oppia laulamaan, hekottelemaan ja kiroilemaan, rentoutumaan ja luottamaan itseensä. Se ei ollut lapsena sairastelleelle ja Englannin hovissa kasvaneelle nuorukaiselle mitenkään helppoa. Tässä tulee mieleen televisiossa pyörivä sarja Downton Abbey, jossa näytetään miten luokkaerojen betoniseinän murtaminen on vaikeaa muttei mahdotonta.
Myös Yrjö VI löytää ystävän lopulta suorasukaisesta ja kuvia kumartelemattomasta terapeutistaan. Jäykkään hovietikettiin kasvatettu tunteiden peittäjä oppii jopa nauramaan.
Kuninkaana Albert oppi pitämään puheita, mutta julkisuus oli hänelle aina painajaista. Puheterapiassa hän kävi loppu ikänsä. Kuninkaana hänestä kehkeytyi keulakuva Ison-Britannian taistelussa toisessa maailmansodassa natsismia vastaan. Kansa sai hänestä kenties yllättäen kaipaamansa innoittajan ja koko valtakunta seisoo yhtenäisenä rintamana.
Yrjö VI koki roolinsa sen verran rasittavana, että kuoli jo 1952. Perheen naisissa oli kuitenkin enemmän ruutia. Vallan perinyt tytär 25-vuotias Elisabeth on vallassa vieläkin ja vaimo, kuningataräidiksi kutsuttu Elisabeth eli 104-vuotiaaksi.
Miten mainiosti tämä tarina luontuukaan kaupunginteatterin näyttämöllä! Änkyttämään opetellut Carl-Kristian Rundman tekee uskottavan ja koskettavan roolisuorituksen, jolle teatterin täpötäysi sali antoi raikuvat aplodit.