Arvio: Kuninkaan puhe
Hy-y-y-vä Rundis!
Oletko nähnyt Oscareja kahmineen Kuninkaan Puhe -elokuvan ja liikuttunut Colin Firthin suorituksesta? Jos et ole, niin ei se mitään, sinun kannattaa nähdä tämä näytelmä. Ai – olet, ja pidit kovasti. Hyvä niin, pidät todennäköisesti tästäkin.
Nykyisen Englannin kuningattaren isästä Bertiestä (Yrjö VI) kertova näytelmä herättää monta kysymystä. Voiko puhevikainen olla karismaattinen johtaja? Voiko änkyttämisestä oppia eroon? Voiko kiusaamista sietämään joutunut ihminen uskoa itseensä? Onko kuninkaallisten elämä ihmisarvoista? Voiko aitoa ystävyyttä olla täysin erilaisten ihmisten välillä?
Pääosaa esittävä Carl-Kristian Rundman joutui roolia varten opettelemaan änkytyksen, ja hyvin hän sen opettelikin. Näytelmä ei tarjoile lähikuvia kuten elokuva, mutta ”Rundiksen” karisma loistaa kauempaakin. Vuokko Hovatta on hurmaava Elisabet ja Pertti Sveholm lämpimän juntti puheterapeutti Lionel Logue.
Suuri näyttämö on Kari Heiskasen ohjauksessa käytetty hienosti: yksilön pienuus korostuu isolla valtaistuimella ja tyhjää tilaa hyödyntävillä kohtauksilla. Rundiksen ja Sveholmin ystävyyden kehittyminen on tuotu näyttämön etuosaan, ja kaksikon rytmi pelaa herkullisesti. Edes kirosanat eivät maistu tässä sananvaihdossa puskahuumorilta.
Tarina on tuttu, mutta se ei menoa haittaa. Hetkeäkään ei mielenkiinto herpahda, ja kun kuuluisa joulupäivänä 1939 pidetty puhe lopulta kuuluu mikrofonista, niin imen joka paatoksellisen sanan ja iloitsin jokaisesta selkeästi lausutusta lauseesta. Hän osaa puhua. Hän on johtaja.
Pyyhin nenäliinalla silmäkulmaani.