Saavutettavuustyökalut

Helsingin Kaupunginteatteri

Arvio: Sylvi ja Anita

Asko Karttunen – Kauppalehti – 08.2.2012

Kekkonen rakasti inhorealistisesti

Kaksi naista ymmärsivät lopulta, että koru on rakkautta pysyvämpää

Presidentti Kekkosesta kerrottiin monta legendaan, osa tosia, osa ei. Jotkut tiesivät kertoa, että presidentillä oli pientä vipinää erään rouvashenkilön kanssa, osa ei tätä uskonut. Vuosien mittaan tietäjien määrä kasvoi, alkoi muodostua kuva kolmiodraamasta, jonka osasina olivat presidentti itse, tämän puoliso Sylvi Kekkonen ja kolmantena pyöränä rouva Anita Hallama, suurlähettiläs Jaakko Hallaman puoliso. Näiden kolmen kesken näyteltiin näytelmää, jonka tunnussanoina olivat ”tieto” ja ”rakkaus” ja jotka eivät koskaan johtaneet mihinkään lopulliseen ratkaisuun, osapuolet roikkuivat siinä kuin löysässä hirressä. Tämän tarinan aineksista Panu Rajala on koonnut näytelmän Sylvi ja Anita, jonka ensi-ilta Helsingin kaupunginteatterissa oli viime torstaina.



Tulkoon heti alkuun todetuksi, että tarinassa olisi ollut ainekset vaikka minkälaiseen sepittelyyn, mutta Rajala ei ole tarttunut tähän koukkuun, vaan tuloksena on hienosyinen tarina siitä, kuinka rakkaus syttyy, palaa ja sammuu. Kaava, jota rakkauden kemistit ovat seuranneet maailman sivu ja jonka tuloksena melkein aina on ollut nollasummapeli, niin nytkin. Vain Hollywoodissa osataan rakkaustarinat päättää onnellisen loppuun, mutta onneksi Rajala ei ole Hollywoodin miehiä, vaan Simo Penttilän sanastoa apuna käyttäen, häntä voisi kutsua ”inhorealistiksi”. Näytelmästä tekevät Rajalan lisäksi hienon esityksen sen kaksi näkyville tulevaa päähenkilöä, Sylvin roolissa Eeva-Liisa Haimelin ja Anitan Heidi Herala. Kekkonen leijuu kaiken yllä, Sylvin rakkaus on jo palanut loppuun, mutta tiedon virta toimii. Anitan ei tiedoista perusta, nyt edetään tunteella.

Sylvin kasvoille on Haimelin loihtinut ilmeen, joka ei lupaa hyvää, siinä on voittajan vinoa hymyä, voittajan, joka paljastuu vasta lopussa. Heidi Heralan karjaisuissa on voimaa ja epätoivoa yhtä aikaa, ”Etkö sä ukko perkele päätä jo jotain”.

Jaakko Hallama tietää, jos tietää, vaikea sairaus ei antanut hänelle näkyvää sijaa elävässä elämässä, eikä näytelmässäkään.


Eikä häntä näytelmään tarvita, kolmessa ei ole neljälle jakoa. Hallama oli Kekkoselle tarpeellinen erityisesti idän suuntaan, tämä palveli päämiestään, oli Anita hänen vaimonsa, tai ei.

Näytelmän juoni ja ratkaisut ovat yhtä vanhat kuin ihminen itse. Jos paratiisissa olisi ollut yksi Aatami, mutta kaksi Eevaa, tulos olisi sama. Tässä nimenomaisessa kamppailussa Sylvi Kekkonen oli ainakin siinä mielessä voittaja, että hän vaikutti tiedollaan aikojen yli. Sylvin Anitalle ennen kuolemaansa antama rintakoru on saattanut olla sellaisen asian symboli, jonka oli pitänyt jäädä vai Urho Kekkosen tietoon. Kun se ilmestyi Anita Hallaman kaulaan, se rikkoi jotakin, jonka piti olla salaisuus täältä ikuisuuteen. Lahjoittamalla korun kilpailijalleen Sylvi osoitti tietävänsä enemmän kuin UKK oli osannut aavistaa. Oliko niin, ettei onni ollut lahja minkäänlainen, onni oli laina vain – sillä niin paljon kuuluu rakkauteen.