Saavutettavuustyökalut

Helsingin Kaupunginteatteri

Arvio: There’s no Harri

Rolf Bamberg – Demokraatti – 06.03.2012

Työväen teatteria

Mika Ripatti (s. 1964) on tehnyt menestyksekästä uraa tv- ja elokuvakäsikirjoittajana (muun muassa Jussi-palkittu elokuva Nousukausi, tv-sarjat Sydänjää ja Seitsemän), mutta ensimmäisen näytelmänsä hän kirjoitti vasta 2009. Oulun kaupunginteatterin työyhteisöaiheinen
Tukholma oli erinomaisen viihdyttävä ja ehyt debyytti, ja nyt ensi-iltaan Helsingin kaupunginteatterin Studio Pasilassa tullut kakkosnäytelmä jatkaa samalla väylällä: ajassa kiinni oleva työelämäaihe ja korkea viihdytyskerroin.

Äkkiseltään tekonokkelalta kuulostavan, englannista väännetyn nimen saanut There’s no Harri tekee esityksen kuluessa otsikkonsa perustelluksi. Kyse on paitsi Hurry Up -nimisestä henkilöstöpalvelufirmasta myös lähemmin sen perustajan Harri Järvisen kohtalosta, joka on tragikomediaa an sich.

Hiiret miesten töissä

Hurry Up Henkilöstöpalvelut (HUH) on Harrin, hänen kaverinsa Antin ja viimemainitun tulevan ex-vaimon Leenan pyörittämä työvoimaa tarvitseville välittävä firma, jolla ei mene kovin hyvin. Siitä levitellään sosiaalisessa mediassa epäsosiaalisia juoruja – perustetaan jopa viharyhmä – sen työntekijöitä polkevan ”yrityskulttuurin” tähden.

Pian ollaankin tilanteessa, että HUH:illa ole työvoimaa, jota välittää. Niinpä oikeissa töissä pätevöitymättömät Harri ja Antti joutuvat itse kiskomaan rukkaset käteensä ja alkamaan työmiehiksi. Harri palkataan tilapäiseksi portaalitarkastajaksi, mikä ei tarkoita hohdokasta it-alaa vaan liikenneväylien opastekilpien kunnon tsekkausta, ja Antti saa keikan asvalttifirmasta.

Paistomiehenä, kuten hän ensin erheellisesti kuulee ja luulee, mutta oikeasti alan kielessä homman nimi on pistomies, eli ukko, joka työmaalla mättää lapiolla tavaraa kola- ja jyrämiehille.

Antti on raameiltaan tietyöhön sopiva mutta taidoiltaan ei. Joviaalit ja luokkatietoiset asvalttimiehet Mara ja Jukka ottavat kuitenkin hänet nopeasti hellään huomaansa, ja pian jo läiskitään yläviitosia yhteisten saavutusten kunniaksi.

Antin exä Leena yrittää irrota arjesta definitiivisellä kuntoilulla, liekö motivoijana sitten salaperäinen uusmies Eero, jota ei ole esitelty.

Harrikin menestyy tahollaan ja löytää pian sielunkumppanin työpaikkansa keikkasiivoojasta Sinistä. Paineita Harrille aiheuttaa vaimo Jaana, wannabe-huippugraafikko, joka haluaa elämältä laatua kuten teriyaki-herkkuja ja kämpän Arabianrannasta. Harrille riittäisivät Siwan tuotteet ja Koivukylä.

Monivivahteista komediaa

There’s no Harri on teemoiltaan ja miksei katsojakohderyhmältäänkin 2000-luvun työväenteatteria, vaikka aukenee toki valtavirran komediaksi. Prekariaateista, pätkätyöläisten omista elämäntilanteeseen sovitetuista valinnoista ja toisaalta heidän heikosta asemastaan kivisydämisillä työmarkkinoilla on puhuttu viime vuosina paljon, ja Ripatin näytelmä tuo keskusteluun oman näkökulmansa. Vilahduksittain vakavasti puhuvan, ironisen, hilpeän, mutta ei missään tapauksessa kyynisen.

Ripatin tekstin runsaista aineksista rakentuu monivivahteinen komedia, joka pysyy ohjaaja Tiina Lymin otteessa sitä paremmin, mitä vinhemmaksi meno muuttuu. Tavanomaisemmasta sitcomista ja verbaalisesta notkistelusta edetään loppuvaiheen suoranaiseen rymistelyfarssiin, jossa valtavaa väärinkäsitysten ja vedätysten sumaa puretaan mekastaen ja hämmästellen parhaita farssiperinteitä vaalien. Meno on ihan hilkulla mennä yli, mutta ihmeen kaupalla päästään seestyvään loppuliukuun ja ”kuinkas heille sitten kävikään” -osaan, joka on tässä tapauksessa poikkeuksellisen viehättävästi toteutettu.

Ville Tiihonen vastaa Harrina näytelmän murheellisemmasta soundista ja aidosti koskettavista hetkistä, Mari Perankoski taas revittelee toisella äärilaidalla Jaanana, joka on todella vaativa, itsekeskeinen ja (omassa mielessään) kuuma pakkaus.

Jussi Lampi pääsee kerrankin näyttämään vanhoja asvalttimiehen taitojaan näyttämöllä. Hänelle onkin tässä tapauksessa vaikeampaa näytellä osaamatonta kuin ehtaa pistomiestä. Rooli kasvaa muikeasti, ja alkuun valjulta tuntuvasta Antista kehkeytyy ihan uusi mies. Isolla M:llä.

Kaisa Mattila kiihdyttää Leenan roolissa kierroksia myös siihen malliin, että tästä patologisesta pilates-steppi-kuntopyörä-jumppapallo yms. -addiktista kehittyy näytelmän herkullisin hahmo, vaikka toimiston harmaavarpusena aloittikin. Sen sijaan asvalttiäijinä heiluvat Panu Vauhkonen ja Juha Jokela ovat täyttä ”habaa” ensikuvasta aina loppurevittelyyn saakka. Näkisipä tietyömailla tällaisia koreografioita!