Arvio: Tanssiaiset
Suloisesti groteskin sensuelli ”TANSSIAISET”, on kerrassaan kummallinen, hätkähdyttävä ja ihmetystä herättävä.
Helsingin Kaupunginteatterin pienen näyttämön kantaesitys 1.3.2012 vaikutti minuun voimakkaasti, koska vielä viikkoa myöhemmin tämä lyhyt ja tiivis esitys (1t 15min)- jota ei pirstota väliajalla – on mielessäni elävästi.
Irene Némirovskyn kirjoittama alkuperäisteos ”Le Bal” on Anna-Maija Viitasen suomentama ja näytelmän dramaturgina on toiminut Tove Idström.
Némirovskyn mielenkiintoinen elämäntarina alkoi 1903 Kiovassa ja kulki mm. Terijoen ja Helsingin kautta, päättyen Auscwitziin, jolloin kirjailijatar oli 39-vuoden ikäinen.
Irene Némirovskyn ”Tanssiaiset” teksti on täynnä äidin ja tyttären välistä kateutta, äidin vanhenemisen pelkoa ja tyttären halua ohittaa ihailemansa äiti.
Näytelmän koko juoni on itseasiassa lyhyt ja sisällytettävissä pariin lyhyeen lauseeseen.
Rikastunut juutalainen Kampfin perhe ja varsinkin perheen äiti (Leena Rapola) tavoittelee pariisilaisia seurapiirejä ja päättää järjestää tanssijaiset.
Väärinkohdelluksi itsensä tunteva 14 -vuotias tytär (Sofia Hilli), päättää sabotoida äitinsä haaveet.
Mutta se, mitä näyttämöllä nähdään, on kuitenkin poikkeuksellista ja aivan erilaista ilmaisua, kuin johon minä olen tottunut.
Näytelmän hahmot laulavat ja tanssivat, liikkuvat ja elävät kuin soittorasiasta vapautetut, puuteripölyn peittämät nuket.
Jokainen liike ja ele on kertomus, jokainen ääni on viesti.
Kaikki on samalla minimaalista ja runsasta.
En välttämättä tiedä, teinkö mielessäni oikeat päätelmät kaikista viesteistä, mutta ainakin elin vahvasti mukana tämän pienen ja pittoreskin tarinan ajan.
Muissa rooleissa Unto Nuora, Elsa Saisio, Aino Seppo, Antti Timonen ja Pekka Huotari.
Oudon tanssillisen musiikkiesityksen musiikin on tehnyt Sanna Salmenkallio.
Ja kiitollisen ilahtuneen erikoismaininnan ansaitsee lavastuksesta, puvustuksesta ja projisoinnista vastannut Alisha Davidow, joka on loihtinut katsojien eteen satumaisen ja pelottavankin näyttämökokonaisuuden.