Saavutettavuustyökalut

Helsingin Kaupunginteatteri

Arvio: Viulunsoittaja katolla

Kaarina Naski – Länsi-Uusimaa – 3.9.2012

Kun pikku kertomuksesta
kasvoi globaali tarina

Venäjänjuutalaisen Tevjen, hänen perheensä sekä Anatevkan kylän tarina on liikuttanut ihmisiä 1960-luvulta lähtien. Se on niitä pieniä tarinoita, joka kasvaa merkitykseltään suureksi. Tsaarinajan Venäjään vaikkakin ajoittuvana sen voi nähdä kulkevan historian aalloilla milloin eiliseen milloin tulevaan. Juutalaisen yhteisön vaiheet ja perinteisiin pitäytyvä identiteetti ovat keskeisinä, mutta koti-ikävän teeman he jakavat niin omien evakoittemme kuin tämän päivän ”pois ajettujen”, sotien jaloista pakenevien kanssa.

Viulunsoittaja katolla -musikaalin juuret ovat asiantuntijain mukaan operetissa, ja siinä ammennetaan niin länsimaisesta romanttisesta traditiosta kuin juutalaisesta ja venäläisestä musiikkikulttuurista. Tarinan menestys avautuu jo paljolti tästä, sillä melodiat vetoavat isoihin joukkoihin. Eksoottisuus ja tuttuus lyövät kättä. Kaikkinensa kyse on tunteikkaasta, viihdyttävästä taideteoksesta.

”Jälkikuvat” Helsingin Kaupunginteatterin esityksestä ovat sekä upeasti soivia että visuaalisuudessaan yltäkylläisiä. Hans Berndtssonin ohjauksessa kerrontaa viedään enemmän joukkojen ja musiikin ehdoilla. Se onkin juuri tämän teatterin musikaaliosaamisen kannalta luonteva ratkaisu.

Rikas koreografia puhkeaa kukkaan, kun tanssijat heittäytyvät siihen erinomaisine valmiuksineen. Ja näyttämöliikunta muutoinkin on ehyttä ja toimivaa.

Ralf Forsströmin lavastuksen silhuettimaiset talot ovat maalauksellisia, muunneltavia ja valoilla puettavia. Tarinan unijakso mörköpäivineen toteutetaan nokkelasti huumorilla vyörytellen. Hääjakso puolestaan edustaa musikaalissa nousukohtaa, ja se viedään läpi koko volyymillä ja intensiteetillä.

Esko Roine laittaa puumerkkinsä päähenkilöön ja niin maitomiehestä tulee kovasti Eskon näköinen, mikä ei ole tuon kunnon roolihahmon kannalta – anteeksi nyt, Tevje – suinkaan pahasta. Näin on nimittäin tässä musikaalissa oletettavasti käynyt vuosikymmenten mittaan lukemattomia kertoja aiemminkin. Rooli kun lankeaa yleensä juuri niille rakastettavimmille näyttelijöille. Yleisö tulee katsomaan eskojaan, eikä edes halua suuresti yllättyä – ainoastaan pitää näkemästään. Ja tietysti kuulemastaan, sillä tevjet ovat laulajapoikia.

Tevje on perheenpää, jolla on huolia naisväen kanssa. Vaimo on tuiskeata sorttia ja tyttäriä on monta, myötäjäisiä ei nimeksikään. Samanaikaisesti sortoyhteiskunnassa puhaltavat uudet tuulet. Sulhaskandidaatteja toivotaan, mutta huoltahan ne mokomat aiheuttavat. Yksi on liian köyhä, toinen liian uudistusmielinen ja kolmas liian ei-juutalainen. Episodit ja törmäykset ovat usein koomisia ja aina ajatteluttavia. Roine sukkuloi taitavasti roolissaan tilanteesta toiseen, nakkaa vuorosanansa oikealla ajoituksella, herkistelee, on ymmällä mutta fiksusti ja pitää yhteyttä ”yläkertaan”, napisee vähän mutta tyytyy kohtalon käänteisiin.

Melodioista ikivihreät Rikas mies jos oisin ja Nousee päivä, laskee päivä olivat odotetusti illan kohokohtia, ja hyvin upposi yleisöön myös Roineen ja Riitta Havukaisen (Golde) laulama Mua rakastatko. Erityisen kauniiksi ja koskettavaksi muodostui niin ikään Raili Raitalan (Hodel) asemalla tulkitsema Kauas rakkaasta kodistain. Laulun sanoma on sama jokaiselle kodistaan lähtevälle, haikeuteen sisältyy pelkoa uutta kohtaan, mutta jos tausta on vahva, myös identiteetti pitää ja kodintuntu syntyy rakastetun rinnalla vieraissakin maissa ja oloissa.

Musikaalin naishahmot saavat sävynsä ja persoonallisuutensa tavallaan heijastuksina värikkäämmiksi kirjoitetuista miesrooleista mutta myös oman vahvan laulullisen ilmaisun kautta. Näin on laita Golden sekä tyttärien, Hodelin, Tzeitelin/Anna-Maija Tuokko ja Chavan/ Marika Westerling.

Sulhasrooleista Antti Lang notkeilee väkkäränä sekä fyysisesti että verbaalisesti räätäli Motelina, kun taas Tuukka Leppänen Perchikinä ja Antti Timonen Fedkana vakuuttavat vakaan intomielisinä uuden aikakauden airuina. Timoselle koituu ylimääräisiä sulkia hattuun kapakkalaulajan kultakurkkusooloista. Viulunsoittaja Mauri Saarikoski liikkuu suvereenisti niin maassa kuin kattojen yllä sävelmaailman korkeuksista puhumattakaan. Matti Olavi Ranin on hyvin hyvin rabbimainen – luullakseni – ja sitäpaitsi hauska.

Loppukohtauksessa kotikylä tyhjenee ja näyttämön valokeilaan jää vain surullinen Tevje.
Kuin hylättynä. Mutta ei hän yksin ole. Perhe meni vain edeltä, perinne ja usko tulevat vanavedessä.