Arvio: Kapteeninkadun tyttö
Musiikki vie pitkin Kapteeninkatua
Syntyyhän niitä, kotimaisiakin musikaaleja, kun on uskallusta! Helsingin Kaupunginteatterin syysohjelmistossa ”Viulunsoittaja” saa pikkusiskokseen Kapteeninkadun tytön. Niin ajallisesti kuin paikallisesti tarinoiden lähtömaastot ovat etäällä toisistaan, mutta toki samaan perheeseen/genreen kuuluvissa aina jotakin yhdennäköisyyttä on. Samat kauneuspilkut esimerkiksi: nuoruuden ja rakkauden hurmaava teema sekä luottamus vilpittömään melodiaan.
Esa Niemisen ja Jari Salosen luomus pukee hyvin Arena-näyttämöä. Se on kiintoisa sekoitus eilistä eli alkavan 80-luvun tuntua mutta myös tämän päivän pulssia. Tarinoita tähtientekijöistä on kukaties lukuisia, mutta Kapteeninkadun tyttö vetää luupin alle yhden niistä. Musiikkibisneksestä tiedetään nykyisen nuolta nopeamman tiedonkulun aikana jo paljon, eikä musikaali paljasta siitä mitään erityisesti uutta. Mutta kuvatessaan kovaa menoa nuoren tytön ja hänen bändinsä silmin se tulee paljastaneeksi jotain yleispätevää. Niin musiikin kuin laajemmin taiteen ja viihteen sektorilla noviisi voi tuntea itsensä jojoksi. Peliin on mentävä – vai onko – pelin ehdoilla. Hyödyn tavoittelijoita riittää ja niitä jotka oikeasti välittävät, on vähän.
Voimakkaasti päämäärätietoisen laulajatytön Mirkan kautta musikkiteos kuitenkin kannustaa nuorisoa käyttämään lahjojaan, uskomaan niihin ja itseensä. Se on hieno pyrkimys ja tulee Milko Lehdon raikkaassa ohjauksessa todistetuksi kuin paraskin teoreema. Olisiko tämä onnistunut, vaikkei mukaan olisi hakemalla haettu lisäteemoja, kuten vaikkapa gospel- hurmosta ja sateenkaarilippua ”barrikadeilla”? Varmaan olisi, mutta toisaalta musiikkiantiin tulee niiden ansiosta väljyyttä ja kieltämättä myös kerrontaan herkullisia kohtia. Riskin hallinta on joskus kaksipiippuinen juttu.
Mirkkana nähdään Sara Welling, Teatterikorkeakoulusta vastikään valmistunut näyttelijä, jossa on rooliin sopivasti intoa, ilmeikkyyttä ja ennen muuta musiikillisen ilmaisun yllättävää valmiutta. Tyhjätaskubändin pojista Pena/Kari Hevossaari on uskottava kuumakallena joka yrittää piilotella ilmiselvää rakastumistaan Mirkkaan, ja Make/Tommi Rantamäki hoitaa briljantisti siinä ”puhemiehen” missä työyhteisön kotipsykologin tehtävät.
Em. kolmikko mutta myös koko tiimi laulaa hyvin, tulkinta on mieleenjäävää kautta kentän, popista rockiin, blues -svengistä tunnevoimaiseen pesunkestävään iskelmään. Ihme on jolleivät monet biiseistä jää elämään myös näyttämöiden ulkopuolella. Produktion keskiössä ja solistien isona tukena olleen alan taitajista koostuvan orkesterin olisi mieluusti nähnyt areenalla koko esityksen ajan.
Ville Sormusen koreografia ammentaa sumeilematta ja hienosti tarjotusta materiaalista. Suorastaan ekstaasissa se on hengelliseen kiihkoon suggeroivassa kohtauksessa. Mutta muutoinkin, rennosti napakka ryhmä on viittä vaille lähteä lentoon, kun sitä oikealla lailla yllytetään.
Ja irti maasta on niin ikään Sanna Saarijärvi, joka sananmukaisesti koko energiallaan heittäytyy pahiksen, managerin rooliin. Pertti Koivulassa on tuottajana tyyliä ja vakuuttavuutta. Marjut Toivaselle on osunut hiukan epäkiitollinen rooli Mirkan uskovaisena, elämässään pettyneenä äitinä, mutta hän myös ilmentää taitavasti roolihahmossa vähän kerrassaan tapahtuvan muutoksen. Toivasella on persoonallinen lauluääni ja poikkeuksellista herkkyyttä tulkitsijana.
Matti Rasila ja Hannes Suominen puolestaan tekevät hilpeät karrikatyyrit Henkkana ja Vekenä, äänityksestä vastaavina alan miehinä.
Arena suostuu suosiolla eloisaan ja taipuisaan näyttämökuvaan, kiitos Katariina Kirjavaisen.
Sieltä on hyvä lähetellä maailmalle sellaisia koskettavia melodioita kuin Olkoon sitten niin, Huomenna jätän sinut, Millainen laulu minusta jää.
Moni vannoo myös Vaakamambon nimeen, ja jokainen on vakuuttunut siitä, että Rokkiahan kansa haluaa. Miten se poninhäntätyttö teatterista poistuessaan sanoikaan: ”Aika siistii. Oliks sustakii?”