Arvio: Kapteeninkadun tyttö
KAPTEENINKADUN TYTTÖ -musikaali pamauttaa iloisuus- ja onnellisuusmittarin huippulukemiin tänä alkavana syyskautena Helsingin Kaupunginteatterin Arena-näyttämöllä.
Esa Niemisen ja Jari Salosen kantaesityksen ensi-ilta koettiin 30.8.2012 ja on todettava, että esityksen jälkeen Hämeentien alkusyksyiseen iltaan teatterista purkautui harvinaisen paljon onnellisen ja iloisen oloisia ihmisiä.
On todella harvinaista meidän melankolisissa oloissamme tällainen herttainen ja viaton musikaali, jota katsoessa oikein fyysisesti tuntee, miten energia- ja iloisuusakut itsessä täyttyvät esitystä katsoessa.
KAPTEENINKADUN TYTTÖ musikaalin on ahjannut MILKO LEHTO.
Lehto on yksi niistä itseäni miellyttävistä ohjaajista, joiden ainakin Kaupunginteatteriin tekemät työt ovat jäänet positiivisina ja älykkäinä teoksina mieleeni.
Etsimättä mieleeni tulee ”Matkalla Porkkalaan”, ”Ne kahdeksan valittua”, ”Beljakovin talvi”, sekä ”Aurinko ja minä”.
Milko Lehdolla on sympaattinen kyky ohjata sielukkaasti, koskettavasti ja puhuttelevasti ja hän saa aiheestaan irti sellaisen kokonaisuuden, joka antaa katsojalle mieleenpainuvan elämyksen.
Kuten tälläkin kertaa.
JARI SALOSEN käsikirjoitus on rakenteeltaan hyvin yksinkertainen. Se osoittaa taas kerran, ettei ihmismieleen positiivisesti vaikuttavan elämyksen tarvitse olla monimutkainen ja syväluotaava ollakseen iloa tuottava!
KAPTEENINKADUN TYTTÖ on kertomus ystävyydestä, rakkaudesta, perheestä ja toiveesta saada tehdä musiikkia ja laulaa maailmassa, jolloin kaikki ei ollut vielä niin poispilattua, raadollista ja repivää, kuin nyt.
Eletään 80-lukua ja se näkyy muistoja herättävästi myös musikaalin rakenteissa, naamioinnissa ja tunnelmassa. Paria poikkeusta lukuunottamatta voisi kuvitella elävänsä uudelleen 80-lukua.
Vain pari asiaa rikkoo ehjän tunnelman ”juurikin näin” -hokema, jota 2000 luvun alkupuolella jankattiin kyllästymiseen asti ei kuulunut puhekieleen silloin, (näytelmässä se on istutettu ”Laura Paanasen” hokemiin.) eikä mielestäni sanat ”arskat” puhuessa aurinkolaseista olleet käytössä kyseisenä aikana….mutta se on minulta nihilististä takertumista puuttua sinänsä epäoleellisiin pikkuasioihin!
Varsinkin kun koin todella itseäni ilahduttavan hetken katsoessani tämän herttaisen musikaalin, josta ei jäänyt mitään hampaankoloon, mutta hymyä huulille riittää useaksi päiväksi!
ESA NIEMISEN musiikki on samanlaista vaatimatonta ja suuruudenhulluuksia tavoittelematonta kuin hän itsekin ihmislaadultaan taitaa olla. Rauhallisen ja leppeän Niemisen musiikki on ihanan kertovaa ja mutkatonta sekä letkeää ja viestittää suoraan korvasta sieluun hyvää ja onnellista oloa.
Tavallista ei ole sekään (ikävä kyllä) että esiintyvä artisti osaa myös laulaa. KAPTEENINKADUN TYTTÖ- musikaalin myös kaikki kolme ns. pääesiintyjää sen osaavat ja pidän sitä lottovoittona katsojalle.
MIRKKA (Sara Welling) on suorastaan suloinen 80-luvun nuori nainen ja hänen laulutaitonsa on melkoista huippuluokkaa.
Hän taipuu roolissaan sekä persoonana, että laulajana ammattillisesti todella hyvin ja on vielä lisäksi viihdyttävä ja sympaattinen.
Aivan samaa voi sanoa päätrion kahdesta miespuolisesta taiteilijasta: PENA (Kari Hevossaari) ja MAKE (Tommi Rantamäki) vetävät roolinsa huimalla taidolla niin, ettei tonkimallakaan mitään kritisoitavaa löydy.
Musikaalin henkilökavalkadi on hauska ja pienin taitavin vedoin kokooonkursittu. Joka hahmo on pohditun olonen ja merkittävä, eikä löysää tyhjää tilaa jää esityksessä mihinkään väliin. Ja suureksi ilokseni myös he osaavat laulaa!
Sanna Saarijärvi, Matti Rasila, Hannes Suominen, Marjut Toivanen, Pertti Koivula, Helena Haaranen, Sari Haapamäki, Anne Naukkarinen ja Elena Lähde tuovat eteemme luolamiehen, tarjoilijan rullaluistimilla, japanilaisen tulkin, sihteerin, papin, seurakuntalaiset, tanssitytöt, muusikot, taustalaulajat ja monet muut ihmistyypit viihteeksi meille, jotka istumme katsomossa ja saamme nauttia.
Pieni on suurta, voisi sanoa aika osuvasti, kun puhutaan tästä KAPTEENINKADUN TYTTÖ-musikaalista. Saattaa olla, että 50 vuoden kuluttua tätä teosta ei enää kukaan muista, mutta sen menisin lupaamaan, että monikaan tämän katsonut ei ihan heti unohda esityksen antamaa onnellisen positiivista mieltä, joka sen näkemisestä jää melko varmasti lähes kaikille.
Tätä voin suositella ihan kaikille samalla kun lähetän pitkän ja painavan kiitoksen kaikille tekijöille, joiden panoksena tämä esitys on syntynyt!
Tyhjännauraminen ja tekopirteys, jotka liittyvät väkinäiseen huumoriesitykseen, on ihan toinen juttu ja se on pelkästään sieluasyövää ja erittäin tylsämielisen rasittavaa.
KAPTEENINKADUN TYTTÖ ei sorru sellaiseen, vaan on jotain sellaista ”aitoa”, jota enää harvoin sattuu eteen. Vähän kuin ahomansikka, tai jotain muuta ehdottoman alkuperäistä.
Kertakaikkiaan iloinen juttu.
KIITOS!