Arvio: 100 tapaa nauraa
Poskilihasten venyttelyä
Helsinki Dance Companyn 100 tapaa nauraa tarjoaa iloterapiaa pimeisiin syysiltoihin. 100 tapaa nauraa on varsin irrallinen teos, jota pitää kasassa lähinnä osien huvittavuus. Epätasaisuus on sikäli harmillista, että parhailta kohdin teos on loistavan intensiivinen ja kaiken huomion vangitseva, kokonaisvaltainen kulttuurielämys, tämä intensiviteetti ei kuitenkaan kanna läpi teoksen.
Koreografi Jyrki Karttunen on luonut hyvin kohtauksellisen teoksen, jossa vaikutteita on ammennettu niin mykkäelokuvista, sarjakuvista kuin ympäröivästä maailmastakin. Teos myös marssittaa näyttämölle lähes kaikki mahdolliset naurutyypit ja auttaa metsästämään kadoksissa olleita nauruhermoja. 100 tapaa nauraa keskittyykin ensisijaisesti juuri naurattamiseen. Ja siinä se onnistuukin, mikäli katsomassa raikuva kikatus, käkätys ja hekotus toimii mittarina.
Mykkäfilmistä ammennettu kohtaus sekä keltaisten hahmojen toilailut lavalla ovat nauruterapiaa parhaimmillaan, pääosin 100 tapaa nauraa pitää poskilihakset aktiivisina. Tanssijat: Jenni-Elina Lehto, Aksinja Lommi, Kai Lähdesmäki, Ville Oinonen, Mikko Paloniemi, Valtteri Raekallio, Terhi Vaimala ja Eero Vesterinen antavat naurulle liikkeellisen muodon, joka saa yleisössä aikaan myös fyysisen vasteen, niin kiemurtelun kuin naurunkin muodossa.
William Ilesin lavastus ja valosuunnittelu toimivat loistavasti, on hienoa seurata varjojen tanssia pitkin Studio Elsan seiniä. Karoliina Koiso-Kanttilan puvustus hehkuu väreissä ja Tuomas Fräntin musiikki ja äänisuunnittelu kuorruttavat teoksen.