Arvio: 100 tapaa nauraa
Nauru tarttuu tanssijasta katsojaan
Jo koreografi Jyrki Karttusen uuden teoksen nimi 100 tapaa nauraa kertoo, mistä Helsingin kaupunginteatterin tanssiryhmän uutuudessa on kyse. Ja kyllä esityksen kuluessa nauretaan niin näyttämöllä kuin katsomossakin. Mutta aiheesta huolimatta tunnelma on monin paikoin haikea, väliin jopa alakuloinen.
Helsingin kaupungin tanssiryhmä täyttää Elsa – näyttämön Karttusen kevyellä ja ilmavalla tanssilla. Tanssijat liikkuvat aurinkoisen keltaisessa tilassa limittäin ja lomittain. Ryhmän vauhdikkaat tanssit rytmittyvät naurua kehossa kokeileviin soolokohtauksiin.
Karttunen aloittaa Helsingin kaupunginteatterin tanssiryhmän johtajana ensi vuoden alusta. Tänä syksynä hän on päässyt tutustumaan ryhmään tämän teoksen työstämisen aikana. Teoksessa tanssivat kahdeksan tanssijaa ovat omaksuneet Karttusen irtonaisen liikekielen upeasti, koko keltainen näyttämö soi heidän tanssinsa tahtiin.
Kepeä liikkuminen nostaa mieleen kohtauksia vanhoista elokuvista. Ryhmä voisi olla vaikkapa nuoret radikaalit Komisaario Palmu -elokuvista. Täynnä rentoa, ilkamointia jossa sääntöjä ei kumarrella. Silti miehillä on pikkutakit kauluspaidat ja kravatit, naisilla 1960-luvun kapeat housut tai suloiset mekot päällään. Karoliina Koiso-Kanttilan menneiden aikojen puvustus lisää hiuksenhienosti tunnelmaa.
Myös musiikki on nostalgista ja virittää tunnelmaa kaihoisaksi. Säveltäjä Tuomas Fränti on suunnitellut äänimaailman, jossa mukana on kappaleita aina Tšaikovskilta ja Charlie Chaplinilta asti. Fräntin omat sävellykset täydentävät maailman saumattomasti.
Nauru saattaa lähteä tekonaurusta, mutta kun joku hekottelee tarpeeksi pitkään, pian myös muutkin nauravat. Nauru tarttuu näyttämöltä yleisöön. Nauru voi alkaa vaikka jalasta tai kädestä tai keskeltä tanssijan kroppaa. Ryhmässä vieraileva nuori Aksinja Lommi kuljettaa naurua raajastaan toiseen ja takaisin hervottomassa tärinäsoolossa. Nauru pyörii kehossa, kunnes purskahtaa suusta ulos.
Hauskoiksi ja hellyttäviksi mönteiksi tanssijat muuntuvat pukiessaan keltaiset, hupulliset haalarit päällensä. Kasvojen kohdalla on musta kangas, joten oliot voisivat olla vaikka Marsista. Möntit taitavat olla kehittelyä Karttusen soolosta My imaginary friend is with me, jossa Karttunen esiintyi yhdessä ihmisenkokoisten, valkoisten pehmolelujen kanssa. Ne saattavat olla sukua myös Teletapeille, molemmat ihmettelevät maailman kummallisuuksia ja kulkevat usein hiukan kömpelösti. Mönteille saa nauraa estoitta. Mutta ovat möntit taitaviakin, niiden sirkusmainen slapstick – kohtaus on yksi teoksen helmistä.
Kiinnostavaa on, mihin suuntaan Karttunen tätä taitavaa ryhmää sen johtajana kuljettaa. Monipuolinen koreografi taitaa niin puhtaasti liikkeeseen perustuvien teosten, kuin teatterillisten esitysten luomisen. Edeltäjät Kenneth Kvarnström ja elokuussa menehtynyt Nigel Charnock edustivat lähestulkoon nykytanssin ääripäitä, mutta Karttuselta voi odottaa avauksia moneen suuntaan.