Saavutettavuustyökalut

Arvio: Chorus Line 2013

Kaarina Naski – Länsi-Uusimaa – 13.03.2013

Vetovoimainen,
hilpeä taidonnäyte

Tuskinpa voisi tanssijan ammattia paremmin esitellä kuin Sonya Lindforsin koreografiassa Chorus Line 2013. Teos kertoo paitsi lajiin liittyvästä leikistä ja luovuudesta myös siihen sisäänrakennetusta pelottomuudesta ja ankaruudesta, ankaruudesta omaa kroppaa kohtaan. Tanssi vertautuu huippu-urheiluun, joka on elämäntapa, rajallinen sellainen. Kehon pitäminen alituisessa valmiudessa uusiin suorituksiin kuluttaa energiaa, vaatii huoltoa ja pitkän päälle yhä enemmän palautumisaikaa.

Miksi näistä asioista on tarpeen Helsinki Dance Companyn kohdalla puhua juuri nyt, selittyy sillä että korkeatasoinen, maamme rajojen ulkopuolellakin tunnettu ryhmä viettää perustamisensa 40-vuotisjuhlavuotta. Nuoren koreografin tarkkasilmäisestä havainnoinnista paljastuu sekä hänen kykynsä samaistua kollegoittensa kokemuksiin että pohjana oleva omakohtainen lajikiintymys ja -tietämys.

Mutta ennen muuta Chorus Line 2013 onnistuu tärkeimmässä. Se on esitys, joka ottaa yleisönsä ehdoitta. Komiikkaa, vetoavuutta, tanssin estetiikkaa, taituruutta ja taikaa.

Mahdollisten väärinkäsitysten välttämiseksi mainittakoon, että kyseessä ei ole Chorus Line -nimisen amerikkalaiselokuvan (v. 1985 ohj. Richard Attenborough, rooleissa mm. Michael Douglas ja Alyson Reed) muovaaminen tanssiteokseksi. Mutta inspiraation kertoi ohjaaja siitä saaneensa – nimilainaa myöten. Lähinnä herkuteltiin maineikkaan musikaalifilmin tuttuudella niin tanssijain kuin yleisönkin näkökulmasta. Koe-esiintymisten atmosfääri löydettiin, ja ryhmänsisäisiä suhteita tarkastelemalla päästettiin katsoja melkeinpä ”iholle”. Jollei kateudesta, niin ainakin keskinäisestä solistisesta kilpailutilanteesta saatiin analyyttistä näyttöä. Joskohta myös siitä, että ilman vahvaa yhteishenkeä ryhmä tuskin olisi pysynyt näin pitkään koossa. Tai kuten tanssija Kaisa Torkkel kuvaa esiintymisen merkittävyyttä itselleen: ”olla epävarmuuden äärellä ja tehdä löytöjä toisten kanssa”.

Musiikki Tina Turneristä Lionel Richieen, Britney Spearsiin ja kotimaisiin hiphoppareihin – Ceebrolistics – asti toimi erinomaisesti sekä tarinan että tunnelman selkärankana. Karaokestakin ponnistettiin, ja eläytyminen kohosi ällistyttävän hupaisiin sfääreihin. Tanssijakullat oli puettu lavasäteilyn lisäämiseksi kultaan, ja vaikkei olisikaan, niin huomattu heidät olisi – taatusti. Luontevasti tulkittiin myös puherooleja, lyhyitä hilpeitä monologeja omasta suhtautumisesta työhön samoin kuin hykerryttäviä haastatteluosuuksia. Vastaanotto oli yhtä innostunutta, viihdytettiinpä yleisöä sitten salissa tai lämpiössä.

Koreografi käsitteli aiheistoaan omaleimaisesti. Ammattitanssijat, joille tutuksi ovat käyneet monenlaiset työskentelytavat ja tanssityylit, ovat taipuisaa materiaalia ja valmiit leikittelemään myös vaatimusten kohtuuttomuudella. Liikekielen rikkaus ja sen hallitseminen sellaisiakin lihaksia ja lihasryhmiä myöten, joista maallikon huomiot ovat mitättömät tai suorastaan olemattomat, herätti ihastusta. Eri ikäisten tanssijoiden – vanhin syntynyt 1963, nuorimmat kaksi 1976 – sulautuminen ryhmässä tasaveroisiksi, ihmetytti vasta jälkeenpäin…

Teoksessa sivuttiin myös taakse jääneitä produktioita ja nähtiin uskomattoman ”irtonaisia” solistisia suorituksia, kiukulla, intohimolla tai mustasukkaisuudella ryyditettyinä sekä ehyen ensemblen näyttävää menoa, eritoten villiksi yltyvässä loppunousussa.

Kaisa, Harri, Ville, Unto, Sofia, Inka ja Heidi. Katsomo aaltoili teille! Kuin Stadionilla konsanaan.