Arvio: Metsäperkele
Metsäperkele Helsingin Kaupunginteatteri
Helsingin Kaupunginteatteri suitsuttaa nyt maamme edistyksellisiä kahdella näyttämöllä. Pienen näyttämön suuruus on Armi Ratia, suuren näyttämön myrskytuulena pauhaa metsäteollisuuspohatta Gustaf Serlachius.
Kari Heiskasen ohjaama, Teemu Keskisarjan Vihreän kullan kirous, G.A. Serlachiuksen elämä ja afäärit -teokseen perustuva esitys lähtee liikkeelle ryminällä. Teollistumisen ääriviivoja suditaan lavalle pikakelauksella. Pikajuoksu hiljenee hölkkään viime hetkellä. Maitohapoilla oleva katsoja huutaa jo mielessään: Seis, mistä tässä oikein on kysymys?
Kysymys on hullunrohkeudesta, periksiantamattomuudesta, ja siitä, mihin voi päätyä, jos saa syntymälahjakseen kultalusikan sijasta perkeleen. Pertti Sveholmin raivokkaasti tulkitsemaa Serlachiusta ajaa tieto siitä, että jos syntyy ihmiseksi eikä iilimadoksi, voi tehdä itsestään mitä haluaa. Ja Serlachiushan tekee; apteekkarin, panimoyrittäjän ja lopulta tehtaan patruunan.
Sveholmin Serlachius on täysin pitelemätön hahmo, joka saa ”läpi harmaan kiven”-sanonnan kuulostamaan vitsiltä. Tuokaa tälle miehelle aluksi vaikka vuorijono tai kaksi!
Mäskipumput saavat räjähtää, hankkeet kaatua, velkapinot kasvaa. Mies vertaa vailla ironian häivääkään itseään merkittäviin valtioihin, jotka nekin ovat kaikki miinuksella. Kaikkivoipuus saavuttaa kulminaatiopisteensä, kun Serlachius saa riideltyä rautatien rakennettavaksi haluamalleen, puuhiomon vientiä edistävälle reitille.
Mänttäläisen tehdaselämän kuvaus on karua, mutta ponteva uurastus tekee tunnelmasta paikoin myös ylevän ja melkein juhlavan. Antti Mattilan upea lavastus hengittää samalla työntekemisen sykkeellä. Perkeleellä on myös pehmeä puolensa. Tehdas pitää huolen omistaan, kodit ja koulut rakentuvat tehtaan kylkeen.
Näyttelijäkaartin työ on tasaisen varmaa. Sveholmin rinnalla mieleenpainuvat suoritukset irtoavat herkkämieliseltä lakimies Alexander Neiglickilta (Eero Aho) ja patruunan arkkiviholliselta Fredrik Idestamilta (Risto Kaskilahti). Myös Ville Tiihonen tekee koskettavan roolin isänsä työtä jatkamaan pyrkivänä poikana.
Näytelmän loppu on traagisuudessaan vaikeasti sulatettava. Aplodit eivät ole irrota, vaikka komea esitys ne ansaitseekin.
Kari Heiskasen tiheätunnelmainen ohjaus olisi arvokas jo pelkkänä historian katsauksena. Esitys kasvaa kuitenkin paljon suuremmaksi ihmisen äärirajoja ja niitä myöten elämisen seurauksia tutkiessaan.