Saavutettavuustyökalut

Helsingin Kaupunginteatteri

Arvio: Metsäperkele

Henrik Schäfer – Maaseudun Tulevaisuus – 05.04.2013

Metsäperkeleen elämä kulkee kriisistä kriisiin

Helsingin kaupunginteatterin Metsäperkeleen tarina on siksi huima, ettei siitä saisi tylsää näytelmää tekemälläkään.

Metsäperkele kertoo, miten ärhäkkäluonteinen, köyhtyneen porvarisperheen vesa taistelee tiensä apteekkiapulaisesta metsäteollisuuspampuksi ja kansalliseksi vallankäyttäjäksi.

Hän on metsäperkele eli Gustaf Adolf Serlachius, jota Helsingin kaupunginteatterin näytelmässä esittää Pertti Sveholm.

Menestyminen teollistuvan Suomen alkutaipaleella vaatii huimapäisyyttä, sinnikkyyttä, suhteita ja hyvää tuuria. Ja aivan erityisesti se vaatii pääomaa. Siitä Serlachiuksella on ainainen pula.

Muut teollisuusmiehet – aivan, miehet, sillä naisista on vain vaimoiksi – investoivat suvun rahoilla, mutta metsäperkele sinnittelee vekseli kerrallaan.

Serlachiuksen ensimmäiset liiketoimet menevät myttyyn: olutpanimo ja koneellinen kananpoikien haudonta pamahtavat näyttämöllä palasiksi. Onneksi rahoittaja, ystävä Fredrik Idestam (Risto Kaskilahti) on pitkämielinen.

Apteekkarista

tehtaanomistajaksi

Apteekkiapulainen etenee apteekin omistajaksi, ja lopulta apteekin myynnistä kertyvät rahat riittävät ostamaan kosken Mäntästä, joka oli nälkävuonna 1868 vielä syrjäistä erämaaseutua. Samalla menevät välit Idestamiin, joka pitää kosken ostamista petoksena.

Metsäperkeleen rinnalla kulkee uskollinen ystävä, oikeustieteen opiskelija ja lopulta lakimies Alexander Neiglick. Toisin kuin muut keskeiset hahmot, Eero Ahon esittämä Neiglick on keksitty henkilö. Naisiin menevä, hassusti tepasteleva ja aina rauhallinen ystävä tuo pehmeämpää huumoria vastakohdaksi Serlachiuksen mesoamiselle, ja muuttaa tämän ajatuskulut luontevaksi vuoropuheluksi.

Mänttään nousee puuhiomo, josta hiokepaalit lähtevät vaivalloisesti hevos- ja vesiteitä pitkin maailmalle. Sitten Serlachius onnistuu lobbaamaan valtiopäivien päättäjät vetämään rautatien sisämaan kautta. Rautatie turvaa horjuvan yrityksen aseman.

Hetken vaikuttaa siltä, että jännitys on ohi ja loppuelämä kulkee tasaisesti porskuttaen. Mitä nyt mänttäläisten maanomistajien kanssa joutuu hieman nahistelemaan.

Mutta kohtalo lyö lisää vettä myllyyn: aivan kuin elämä ei olisi ollut tarpeeksi epätasaista, tehdas palaa maan tasalle. Vakuutuskorvaus ja velkojia kuuntelematta käynnistetty jälleenrakentaminen vievät yhtiötä ja miestä kuitenkin taas eteenpäin.

Räjähtävä tahtoihminen,

rakastava perheenpää

Serlachius laittaa jatkuvasti kaiken yhden kortin varaan. Kun yhtiön on kasvettava, sekä velkavetoinen talous että ihmissuhteet jännittyvät äärimmilleen. Apteekkiaikoina löytynyttä vaimoaan Alicea sekä lapsiaan kohtaan Serlachius on lämmin, mutta paljon aikaa perhe-elämälle ei jää.

Suuri omaisuus tuo myös pelon sen menettämisestä. Vanheneva Serlachius muuttuu vainoharhaiseksi. Toisaalta hänestä tulee myös mesenaatti. Alkaa yhteistyö muun muassa Axel Gallénin kanssa.

Välillä Serlachius herkistyy pohdiskelemaan motiivejaan: onko menty liian pitkälle, onko menestys ollut rankan elämän arvoista. Hän toteaa, että pahojakin tekoja voi tehdä, kunhan hyviä on niitä enemmän. Mutta tämä punninta voi mennä rankasti pieleen, mistä muistuttaa näytelmän synkkä loppu.

Serlachiuksen äärimmäinen tahdonlujuus auttoi häntä aikanaan menestymään, mutta katsoja voi miettiä, onko vastaavan luonteisille ihmisille sijaa nyky-yhteiskunnassa.

Olisiko Serlachiuksen kunnianhimo edes syttynyt, jos hyvinvointiyhteiskunta olisi tasoittanut köyhän pojan tietä? Mitä käyttöä olisi läheisiään rääkkäävälle, ärhäkälle korvenraivaajalle maassa, jossa kaikki on jo rakennettu? Olisikohan mies vain turhautunut ja syrjäytynyt tai muuttanut jonnekin päin maailmaa, missä huimapäiset kapitalistit vielä temmeltävät.